Blogilla uusi koti...

Rakkaat lueskelijat. Koska minulla on nyt omat kotisivut, on myös blogini siirtynyt sinne. Toivottavasti sinä seuraat perässä.

http://www.susannanorja.fi/

Kutsumusammattina hoitoala, ainakin harjoittelun ajan...

Vanhuspalvelulaki on jotenkin niin absurdi tämän hetkisenä esityksenään, ettei siihen voi oikein edes mitään fiksua sanoa. Lakiin pitäisi sen mukaan kirjata hoitajien määrä. Lakiin. Eli siis "pakkoa tapahtua näin"-kirjaan. Jos oikein olen ymmärtänyt, on jo tälläkin hetkellä pulaa hoitajista. Mistä ihmeestä hoitajia saadaan lisää? Ja vielä suurempi kysymys on, että millä rahalla? Kyllä hoitajien määrällinen lisääminen tarkoittaa myös aika suurta rahallista satsausta, joihin kunnilla ei välttämättä ole varaa. Mitä jos hoitajia ei rahasta tai muusta syystä saada lisää niin, että määräpakote täyttyy? Silloin rikotaan lakia. Kuka on vastuussa? Mikä on rangaistus? Sillä kyllähän lain rikkomisesta yleensä seuraa rangaistus. Ymmärrän kyllä, että ihanteellinen tavoite voisi olla joku tietty määrä, mutta eihän sellaista voi lakiin kirjata. Raha se vaan valitettavasti on joka ratkaisee. Ei hoitajatkaan pyhällä hengellä töitään tee, vaikka useat kutsumusammattissaan ovatkin.

Kutsumusammattina hoitoalan työt ihan yleisesti ottaen ei enää ehkä ole niin yleinen mitä ennen vanhaan. On minusta aika huolestuttavaa, että kovin moni hoitoalalle kouluttautunut nuori aikuinen ei lopulta päädykään oman alansa töihin. Ei sillä, etteikö töitä olisi tarjolla, mutta kun he ovat tajunneet nostavansa isomman palkkapussin esimerkiksi kaupan kassalta. No, ei ehkä suurista summaeroistakaan ole kyse, mutta kun vertailussa katsotaan samalla työn vaativuutta ja rankkuutta, heilahtaa vaaka helposti siihen työhön, josta saman rahan saa helpommalla. Onko tämä suuntaus mielestänne oikea? (Ei se, että ihmiset menevät helpomman työn perässä...se on täysin normaalia nyky-yhteiskunnassa, eikä siitä saa ihmisiä syyllistää.) Pitäisikö ehkä pyrkiä sellaiseen palkkakehitykseen alalla, jossa tekijöitä kipeästi kaivataan, että ihmiset myös viihtyisivät niissä töissä. Ei ihmisiä töihin saa vain sanomalla, että tekijöitä tarvitaan jos ei samalla ole tarjota kilpailukykyistä palkkaa.

Kyllä minuakin hieman ihmetytti, että nyt jo 30-vuotta perushoitajana työskennellyt äitini sai huonompaa palkkaa fyysisesti rankasta 3-vuorotyöstään sairaalan ensiavussa, kuin minä parikymppisenä kouluttamattomana nuorena teleoperaattorin puhelinasiakaspalvelussa, jossa istuin tietokoneen ääressä juttelemassa ihmisten kanssa päässä nököttäviini luureihin. Kyllä niitä ihmisten v***uiluja ja haukkuja pystyi kuuntelemaan mukavassa toimistossa puhelinyhteyden takaa turvallisin mielin. Äitini työssä vastaan tulee kuitenkin väkivaltaisia ihmisiä, huumeneuloja ja verikosketuksia. Koko ajan saa olla pelko persiin alla, milloin joku hullu käy päälle, tai koska onkin saanut tartunnan jonkun narkkarin piikeistä. Ja millä palkalla?! En yhtään ihmettele, ettei sellainen työ nuoria varsinaisesti houkuttele.

Yksi olennainen seikka hoitoalan houkuttavuudessa on myös opiskeluaikojen tapahtumat. Ammattikorkeakoulututkintoon kuuluu työharjoittelu, jossa varsinaista työtä tehdään ohjattuna ja sitä kautta opitaan paremmin käytännön työhön. Koko ajan harjoittelussa ei kuitenkaan ohjaaja seuraa silmä kovana, vaan paljon tehdään myös itsenäistä työtä, ja samaa työtä, mitä työntekijätkin tekevät. Ainakin omassa korkeakoulussani hoitoalan opiskelijat ovat olleet närkästyneitä siitä, että samalla kun he suorittavat esimerkiksi paikallisessa sairaalassa pakollisia palkattomia harjoitteluitaan, saattaa heidän ystävänsä muulta opintolinjalta käydä palkallisessa harjoittelussa haluamassaan yrityksessä vaikkapa toisella paikkakunnalla. Hoitoalalla harjoittelijat tekevät työtä, jota ilman ei pärjättäisi. Voin varmuudella sanoa, että esimerkiksi Jyväskylässä keskussairaala ei pärjäisi ilman harjoittelijoiden työpanosta. Sitten valmistuttuaan nämä entiset opiskelijat toteavat, ettei se työ ole sen arvoista että kannattaisi hakeutua alan töihin, ja painuvat muihin hommiin. Tässä kohtaa koulutus meni hukkaan, eikä hoitoalakaan hyötynyt pitkäaikaisesti. Toki ne harjoittelut tuovat hetken helpotuksen, ja etenkin kun niitä harjoittelijoita tulee jatkuvalla syötöllä. Mutta entäs sitten kun valmistuneet eivät näihin töihin lähde, ja siellä nyt olevat eläköityvät. Kuka sitten työt tekee?Pelkillä harjoittelijoillako pärjätään?

Kumartelua kahteen suuntaan...

Eilen kun kai sitten virallisesti aloitin kuntavaalikampanjoinnin avaamalla Facebook-sivuston, alkoi ihmisiltä kivasti tipahdella viestejä ideoineen ja ehdotuksineen siitä, mitä Lahdessa pitäisi tehdä ja mitä koko maassamme pitäisi tehdä. Palataan niihin aiheiisin vielä myöhemmin.

Vanhuspalvelulaki on nyt se juttu mikä puhututtaa. Yleisesti moititaan lakiesityksen henkilöstön määrään perustuvia ehtoja ja ilmeisesti myös aiheesta. Toimintaterapeuttiystäväni avautui aiheesta näin: "Omassa työyksikössäni vaadittu 0,7 tarkoittaa sitä, että hoitajia pitää palkata sairaalaan ja meidän kotihoidon tiimistä lähtisi 5 paikkaa pois! Risikon ajamana lain piti satsata kotihoitoon, kun nyt esitystä ajava ministeri painottaa pitkäaikaishoitoon. Terminä pitkäaikaishoito on huono, koska esim. palvelutalot eivät siihe kuulu ja paikkoina ne ovat sellaisia, missä ihminen hoidetaan loppuun saakka, toisin sanoen PITKÄÄN." Ei se kauhean fiksulta kuulosta näin äkkiseltään.

Menemättä tällä kertaa syvemmälle itse lakiesitykseen, tuli mieleeni tässäkin keskustelussa moitteet siitä, miten kuntavaalien (tai milloin minkäkin vaalien) alla esityksiä valtionkin tasolla tehdään vokotellen äänestäjiä omalle puolueelle. Sitä pohdintaa tapahtuuko oikeasti näin, on turha käydä. Tuskin kukaan ministeri on pestiinsä astunut vain promotakseen omaa puoluetta. Näin ainakin vakaasti toivon. Toki on siitä aina etua omalle egolle, jos päätöksiä tehdään oman puolueen tavotteiden mukaisesti. Ja jos ministerinä toimii puolueiden puheenjohtajia, on oman puolueen nostatus aivan varmasti yksi ministereiden henkilökohtaisista tavotteista.

Mutta oletteko koskaan miettineet, olisiko esitykset ja päätökset erilaisia, jos ministerin saappaisiin astuessaan hallituksen jäseniltä presidentin tapaan vaadittaisiin sitoutumattomuutta ja luopumista puolueensa jäsenkirjasta? Toimisiko hallitus silloin enemmän Suomen etuja tavoitellen, kun takaraivossa ei huutaisi vaatimukset siitä, mitä tulee saada aikaiseksi, jotta puolue on tyytyväinen. Aina ei puolueen ajama asia ole välttämättä se paras ratkaisu Suomelle. Kun sitoutumaton hallitus työskentelisi vain ja ainoastaan Suomelle, ei energiaa ja aikaa tuhlaantuisi kahteen suuntaan kumartelulle.

Kuka siivoaisi paremmin ympäristöä kuin tapahtumajärjestäjä?

Taannoin harmittelinkin jo Facebookissa tapahtumajärjestäjiin kohdistuvia syytöksiä ympäristön roskaamisesta, vaikka tosiasiahan on, että järjestäjät siivoavat ympäristön tarkoissa aikarajoissa aiempaa puhtaampaan kuntoon. Harmittelen asiaa edelleen.

Itse monissa tapahtumissa työskennelleenä, niitä järjestäneenä ja alaa opiskelleena voin kertoa tietäväni yhtä sun toista tapahtumiin liittyen. Kun tapahtumaa ollaan järjestämässä, tulee hakea useita eri lupia eri viranomaisilta. Usein ympäristöön liittyen luvissa tosiaan mainitaan joku tietty päivämäärä ja kellonaika, mihin mennessä jälkisiivous on suoritettava. Niinkuin kaikissa rikkomuksissa on tapana, on tiedossa sakko, jos järjestäjä ei toimi luvassa sovitulla tavalla. Jos esimerkiksi konsertti on sovittu melun vuoksi loppuvaksi klo 23 ja konsertti kestääkin klo 24 asti, on järjestäjälle tiedossa aika mojova lasku maksettavakseen. Huhu kertoo, että taannoin Helsingissäkin konsertoinut Bruce Springsteen venytti koko kiertueensa keikkojen kestot yli järjestäjien hankkimien aikarajojen ja lupautui itse sakkojen maksajaksi. Järjestäjälle 100 000 euron ylimääräinen potti voi jo tehdä ilkeän loven lompakkoon, sillä harvemmin aikarajan ylitys kuitenkaan lisätuloja tuo mukanaan. Brucen lomakosta en osaa sanoa...

Samalla lailla tapahtumien jälkeiseen siivoukseen annetun ajan ylittyessä on järjestäjälle tiedossa sakko. Ei ehkä yhtä suuri kuin edellä mainitussa esimerkissä, mutta ylimääräinen kulu se on joka tapauksessa, oli hinta mikä tahansa. Tämän kustannuksen "pelossa" järjestäjät organisoivatkin siivouksen erinomaisesti. Homma hoidetaan ajoissa, eikä roskaakaan jätetä jäljelle, ettei kukaan pääsisi sanomaan, ettei siivousta ole suoritettu kunnolla. Samalla siis putsataan roskat niiltäkin osin, mitä ympäristössä lojui jo kauan ennen tapahtumaa. Tapahtumat ovat osittain aika suuria ympäristötekoja nimenomaan positiivisessa mielessä. Hetken rasitus hyvittyy moninkertaisesti jälkikäteen. Toki niitäkin tapahtumia ikävä kyllä järjestetään, joissa ei edes asian mukaisia lupia ole haettu, eikä siivouksesta tai yleisestä järjestyksestäkään sen kummemmin piitata. Onneksi nämä ovat kuitenkin vähenemässä määrin olevia tapauksia.

Mutta mitä tekee normaali kaduntallaaja, jolla energia riittää mollaamaan näitä ympäristön supersiivoajia ennenkuin he ovat ehtineet tapahtumastaan saada edes yleisöä pois saatika aloittamaan alueen purkamista ja siivousta? Hän ottaa bussia odotellessaan röökiaskistaan viimeisen savukkeen ja sytyttää sen samalla kun yrittää tunkea tyhjäksi jäänyttä askiaan pysäkillä seisovaan jäteastiaan. Aski putoaa maahan eikä hän jaksa sitä noukkia kokeillakseen sen tunkemista roskikseen uudelleen. Samassa rytäkässä maahan tipahtaa edellisen matkustajan roskakorin reunalle jättämä tyhjä purkkapussi. Bussin saapuessa hän heittää myös lopun savukkeestaan askin ja purkkapussin seuraksi kadulle. Kaivaessaan kolikoita taskustaan, häneltä putoaa maahan vielä eilisen kauppareissun kuitti. Neljä roskaa muutamassa minuutissa. Ja kukaan ei valita. Eikä kukaan korjaa jälkiä. Paitsi ne nohevat työntekijät, jotka roskapussia pysäkillä vaihtaessaan viitsivät kerätä matkaan myös kadulle pudonneet roskat. Ja sekin on hyvä, mutta missä on yksittäisen ihmisen vastuu ja teot?

Presidentti Sauli Niinistönkin kannustama Roska päivässä -liike haastaa ihmiset keräämään yhden roskan päivässä. Jos jokainen Suomen kansalainen näin tekisi, tarkottaisi se vajaata 5 miljoonaa roskaa päivässä (kun lasketaan pois vauvat yms). Eihän roskat riittäisi moneksikaan viikoksi sillä tahdilla, mutta jos edes huolehdittaisiin omat roskat asiaan kuuluvasti jätesäiliöihin, joita kaupunkialueellakin on lähes joka kadun kulmassa, niin olisi ympäristöllä puhtaammat oltavat ja ihmisillä parempi mieli (ja omatunto). Tiesittekö, että Suomessakin voi yksityinen henkilö saada 50 euron rikesakon roskaamisesta? 0,20 euron tikkarille voikin siis helposti tulla hintaa 50,20 euroa, jos käärepaperit heittää piittaamattomasti maahan. Se on aika paljon se. Toistaiseksi en kuitenkaan tiedä ketään, joka roskaamisesta rikesakkoa olisi saanut. Jos vain valvojia (eli sakottajia) löytyisi tarpeeksi, asuisi pian meissä jokaisessa pieni tapahtumajärjestäjä jälkensä siivoten.

Autoton keskusta Lahdesta... Maybe not!

Lahden suunnittelema Toriparkki on jostain syystä pyörinyt mielessäni muutamien päivien ajan. Ja olihan se aihe päässyt taas pinnalle muutenkin. Ensin en ymmärtänyt yhtään, miksi sellainenkin lisäparkki pitäisi keskustaan rakentaa. Ainakaan allekirjoittaneella ei koskaan ole ollut ongelmaa löytää keskustasta paikkaa autolle kävelyetäisyydeltä kohteesta, johon olen menossa. Parkkitalojakin keskustasta löytyy useita, muutamia ilmaisiakin, kuten Anttilan ja Kauppakeskus Sykkeen parkkihallit. Yleensä nämäkin hallit loistavat lähes tyhjyyttään. Varmaan siksi, että ne ovat jo liian kaukana ytimestä. Ihmiset eivät jaksa kävellä muutamaa sataa metriä, vaikka se olisikin kyllä oikein hyvää terveyttä edistävää hyötyliikuntaa.

Joka tapauksessa asiaan. Muutamien vuosien kirjoitteluita Toriparkkia kohtaan nyt nopeasti selanneena huomaan, että parkissa on ideaa. Autoja saadaan pois kaduilta ihan keskustassa ja sitä kautta yrityksille jopa lisätiloja. Ainakin uskoisin ja toivoisin vakaasti, että esimerkiksi ravintola- ja kahvilayrittäjät saisivat ottaa kesästä kaiken ilon irti rakentamalla houkuttelevia ja tilavia terasseja (minua harmittaa edelleen suuresti, että ravintola Mamma Marian hieno terassi jouduttiin purkamaan). Ehkäpä keskustaa saataisiin myös hieman vihreämmäksi ja vehreämmäksi lisäistutuksilla. Torin ympäristö rauhotettaisiin jatkuvalta liikenteeltä, ja sinne tulisi viihtyisiä levähdyspaikkoja ja muutakin elämää torimyyjien joukoksi. Nyt torilla ei ole oikeastaan mitään viihtyisää, jos muovisin kalustein varusteltuja torikahviloita ei lueta mukaan (no on siellä joillain jo vähän kivempiakin kalusteita).

Jossain oli esitetty, että Aleksista pitäisi tehdä kävelykatu. Miksi, kysyn minä. Aleksi on ensinnäkin hirmuisen levä ja pitkä katu. Ei se toimisi tehokkaana kävelykatuna, niinkuin esimerkiksi Jyväskylässä Kauppakatu on. Tyhjänähän täällä on jo torikin, niin miksi kävelylle tarvittaisiin noin paljon lisätilaa, en ymmärrä. Lahtea ei ole rakennettu kävelykatukaupungiksi vaan alunperinkin se on suunniteltu isoksi ja väljäksi. Mikä on sinänsä hyvä. Täällä yrityksen ei menestyäkseen tarvitse sijaita juuri tietyn kadun varressa. Kävelykaukaupungeissa etusijan saavat juuri ne liikkeet, jotka paikan ovat kävelykadun tiukasta läheisyydestä saaneet. En toki sano, ettäkö muut yritykset eivät esimerkiksi Jyväskylässä menestyisi, mutta varmasti kävelykadun liikkeet saavat enemmän lisämyyntiä ohikulkijoiden piipahtelusta kuin ne, jotka ovat muutaman korttelin takana piilossa.

Jos kävelykatua kuitenkin Rautatienkadun pätkän lisäksi halutaan, olisin ainakin itse sitä mieltä, että sen paikka olisi Vapaudenkadulla Mariankadun risteyksestä Vesijärvenkadun risteykseen. Tämä pätkä yhdistäisi torin ja nykyisen kävelykadun. Lisäksi kyseisellä kadun pätkällä on useita ravintoloita, jotka voisivat rakentaa niitä aiemmin mainittuja terasseja kadulle. Keski-Euroopan tyyliin. Nämä terassit voisivat olla kiinteitä ja ns. käytössä myös talvisin. Silloin ravintola itse järjestäisi terassille tuhkakupit sun muut, eikä tupakoitsijat heittelisi tumppejaan minne sattuu kadulla toikkaroidessaan.

Ne parkkipaikat, joita tällä muutoksella menetettäisiin, löytyisivät jatkossa Toriparkista. Syytä on kuitenkin jättää keskustaan myös katuvarsipaikkoja, sillä pikaisilla käynneillä on sangen veemäistä ajaa auto parkkihalliin, koska se vie enemmän aikaa kuin pyrähdys johonkin liikkeeseen. Ja jäisihän katuvarsipaikkoja Vaparin alkupäähän, Mariankadulle yms. Täällä pysäköinti voisi olla jopa ilmaista niitä lyhyitä käyntejä varten. Esimerkiksi 30-60 minuutin kiekkopaikat sopisivat hyvin. Pitempiakainen parkki kun löytyisi maksullisena siitä torin alakerrasta.

Jotta myös torin toinen puoli saataisiin siellä sijaitseville yrityksille suotuisammaksi, sijoittaisin bussiliikenteen kokonaan Aleksille. Ne bussit, jotka nyt ajavat Vapaudenkatua ja pysähtyvät torilla, ajaisivatkin Aleksia ja pysäkit olisivat vastapäätä torin puoleisia pysäkkejä. Näin bussia odottelevat ihmiset saattaisivat pikaisesti poiketa liikkeissä Aleksin varrella, vaikka muuten eivät sitä tekisi odottaessaan bussia tyhjällä torilla. Muu autoliikenne ohjattaisiin Rauhankadun ja Vesijärven kadun risteyksistä kulkemaan muuta kautta. En usko, että keskustan muut, hieman pienemmät kadut rasittuisi tälläisestä muutoksesta kovinkaan paljon. Ne kiireisimmät läpiajajat, jotka tälläkin hetkellä painavat kaasua torin laitakaduilla siirtyisivät ajan mittaan kyllä hakemaan reittejään kauemmaksi ydinkeskustasta huomatessaan kapeiden keskustakatujen olevan varsin hitaita heidän tarpeilleen.

Kannatan kyllä Toriparkkia, mutta sen hintatason on myös oltava kohdillaan sen käyttäjälle. Kallis, tyhjä parkkihalli ei ole autoilijan eikä kaupungin etu, eikä varsinkaan sen liepeillä olevien yritysten etu. Autottomaksi ei koko keskustaa tulla koskaan saamaan, eikä siihen tule pyrkiäkään näin laajalti levittyneessä kaupungissa.

Kuuma peruna: kilometrikorvaus

Kuuma, kuumempi, kuumis on keskustelu kilometreistä ja niiden korvauksista. Jonkun mielestä on oikein leikata tälläisestä kreikkalaistyyppisestä verovapaasta tulosta roimasti, väittääpä joku kilometrikorvauksilla rikastuvankin. Sitten taas kolikon kääntöpuolella on työntekijä ja hänen omistama auto, josta suurimman hyödyn saa kuitenkin työnantaja.

Esityksenä on pudottaa kaikkia koskeva korvaus 0,45 eurosta 0,43 euroon. Ja se on ihan fine. Putosihan se jo aiemmin 0,46 eurosta nykyiselleen, ja on joskus aiemmin oltu matalammissakin korvauksissa. Uusinta uutta on esitys siitä, että yli 15 000 kilometrin jälkeen korvaus putoaa 0,25 euroon. Koko muutoksella säästöjä tulisi Helsingin Sanomien mukaan 45-70 miljoonaa vuodessa.

Keskustan puheenjohtaja Juha Sipilä veistelee asiasta blogissaan hyvin: suunnitellut leikkaukset toteutuessaan syövät pohjaa yrittäjyydeltä. Mielestäni myös ahkeruudelta ja yritteliäisyydeltä, moni "myyntimies" kun on palkollisena isossa firmassa, jossa tavoitteet on kovat ja vain positiivinen tulos ratkaisee. Sipilä kirjoittaa myös uhkakuvasta, jossa korvausten laskiessa toimeliaisuus vähenee, ja näkyy heti muiden verotulojen putoamisena. Eli mikähän sitten on se lopullinen säästö? Erityisesti minua kismittää se, että suurimmat leikkaukset kohdistetaan niihin harvoihin, jotka joutuvat ajamaan paljon. Reilumpaa olisi pudottaa korvaus kaikilta suoraan 0,40 euroon, siellähän se on joskus ollutkin.

Pitää myös muistaa, että uudet autot ovat vähäpäästöisempiä ja kuluttavat vähemmän, ja näin ollen kilometrikorvauksetkin kantavat pidemmälle, niinkuin Helsingin Vihreiden puheenjohtaja Hannu Oskala ottaa asiaa esiin blogissaan. Asiat eivät aina ole yhtä mustavalkoisia. Taloussanomat kirjoittaa taannoisessa artikkelissaan: "Uusi auto on päästöiltään puhtaampi hankinta, mutta jokaisen auton valmistus rasittaa ympäristöä. Esimerkiksi hybridiautojen akku- ja sähkömoottoritekniikassa käytetään harvinaisia maametalleja, jotka ovat muuttumassa yhä harvinaisemmiksi sähköautoilun kasvaessa. Käytetty auto saastuttaa kulkiessaan enemmän. Silti sen ympäristöä rasittava kokonaisvaikutus laskee suhteellisesti aina siihen saakka, kunnes se on loppuun ajettu ja käyttöarvoltaan lopussa." Olen tässä itsekin kahden vaiheilla. Jatkaako 11-vuotiaalla vai hankkiako uusi. Tätä pohdintaa kävin jo aiemmassa kirjoituksessani, joten en enää palaa siihen.

Kaikki firmat eivät valitettavasti tarjoa työntekijöilleen työsuhdeautoa. Työnkuva voi kuitenkin vaatia autolla ajamista ympäri Suomen, päivittäin, paljon. Ei työntekijän kannata ostaa uutta, kallista mutta vähän kuluttavaa autoa jos autoa eniten käytetään työnteossa eikä niinkään vapaa-ajalla, jolloin työnantaja saa kalliista autosta suurimman hyödyn ja on myös ns. syyllinen auton kulumiseen ja arvon alenemiseen, niinkuin Taloussanomissa asiaa kommentoidaan.

Katsellessani verohallinnon tilastoja (ennakkotiedot) vuodelta 2011, ihmetyttää se, ettei kukaan ole takertunut vielä verovapaisiin päivärahatuloihin. Jos Oskala kirjoitti blogissaan, ettei veronmaksajien tarvitse maksaa kenenkään Mersulla päristelyä, niin ei kyllä mielestäni kenenkään hanhenmaksapallerolounaitakaan. Osapäiväraha on nyt 16 euroa. Kyllä 6-10 tunnin työpäivän pärjää yhdellä ruokailullakin, jos on syönyt hyvän aamiaisen lähtiessään ja syö jälleen kotiin palatessaan. Ja missä ihmeessä esimerkiksi lounaan hinta on 16 euroa? Ei toiselle paikkakunnalle matkustaminen tarkoita sitä, että lounaspaikaksi on valittava gourmet-ravintola. Ja onhan toimistotyössäkin ihmisillä 8 tunnin päivän aikana vain yksi ruokatauko, ja työpaikan ja kodin väliset matka-ajat voivat hyvinkin venyttää päivän pituuden jopa 10 tuntiin. Onko se sitten tasa-arvoa, että se kenen tehtäväksi tuli matkustaa naapuripitäjään päiväksi saa 16 euroa ylimääräistä verrattuna siihen, kenen piti jäädä toimistolle tietokonetta naputtamaan? Taitaisi osua päivärahoihin puuttuminen liian monen päättäjänkin nilkkaan, joten annetaan tämän verovapaan tulon olla rauhassa ja otetaan mieluummin niiltä muilta.

Autoa mä metsästän...

Asunto on sijoitus. Sen arvo ei koskaan laske. Tai no kaiken aikaahan liikettä tapahtuu ylös ja alas, mutta mitään radikaalia tuskin lyhyessä ajassa tapahtuu. Tai pitkässäkään. Hyvällä alueella sjaitsevan asunnon arvo saattaa jopa kasvaa kasvamistaan. Ja asunnolle on aina tarve. Jos ei itsellä, niin jollakulla toisella. Asunnosta saa lähestulkoon aina omansa pois, ja voipa asuntobusineksellä ihan tienatakin. 


Auto sen sijaan ei ole sijoitus (tai on, ja vakaa, ei hievahdakaan, vetää perässään vaan pankkilainaa). Sen arvo uutenakin laskee välittömästi silminnähden kun ajat sen liikkeestä ulos. Vaikka mittarissa olisikin vain muutama sata ajettua kilometriä, on se silti käytetty auto, eikä siitä enää saa samaa hintaa kuin hetki sitten ostaessasi sen. Ja käytetyt autot... Pikkuvikoja siellä sun täällä, aina korjausta tai pientä laittoa vailla. Sitten on vuosittaiset katsastukset ja taas on huollon paikka. Vakuutukset ja verot ei sentään ole uuden auton suuruisia, mutta se ei lopulta paljoa mieltä lämmitä. Halpa auto ei olekaan niin halpa kaikkine kuluineen. Suuresta bensan kulutuksesta puhumattakaan. Mikä siis ratkaisuksi? 


Minulla on vanha auto. 11-vuotias Pökötti. Käytettynä ostettu ja juurikin jotain pientä vikaa aina. Bensaa se rohmuaa enemmänkuin ehtii syöttämään. Samoin öljyä. Jos en tarvitsisi autoa, luopuisin siitä tai pitäisin tilanteen nykyisellään. Mutta nythän tilanne on se, että uudessa työssäni joudun ajamaan ympäri Suomen, eikä Pösö ensinnäkään vakuuta minua sitä ajatellessa kestävyydeltään, turvallisuudeltaan eikä kustannuksiltaan. Uutta autoa en kuitenkaan osta, koska se nyt vaan tuntuu niin turhalta. Jossain vaiheessa sekin on taas vanha ja vaihto edessä... Ikuinen kierre taattu. Ja kun takataskusta ei kymppitonneja löydy hirveän montaa, olisi lainaa otettava. Uutta käytettyäkään en ihan heti lähtisi ostamaan. Mistä niistä tietää mitä vikoja taas tulee vastaan. Ja jos yhtään parempaa käytettyä autoa halajaa, pitää siitä taas maksella jo sen verran enemmän, että melkein voisi harkita sittenkin sitä uutta autoa.


Parhain kaikista olisi työsuhdeauto, tai leasing-auto työn kautta. Mutta tällä hetkellä ei ainakaan minun kohdallani mahdollista. Ystäväni Google kuitenkin osasi kertoa, että leasing-autoja on tarjolla myös yksityisille. Onhan ne kalliita ja interwebin kaikkitietävät keskustelupalstatkin pursuavat laskelmia ja informaatiota siitä, miten lopulta oman auton ostaminen ja omistaminen tulee edullisemmaksi. Monissa palveluissa on leasing-sopimus rajattu samalla aikaan ja matkaan. Esim. 36kk ja 30 000km. Ja tuossa 36 kuussa ei saa ajaa enempää kuin tuon mainitun kilometrimäärän. Ei hyvä sekään, kilometrejä kun varmasti kertyisi enemmän niin mitäs sitten tehdään... Otetaan fillari alle ja painellaan tois puol jokkee? Ei ehkä.


Löysin toisen rakkaan ystäväni S-ryhmän (se eka oli Google) Automaa-ketjulta Uusi auto vuodeksi-kampanjan. Ensin tyrmäsin hintojen vuoksi. Ja vähän autojenkin. Mutta tällä hetkellä näyttäis siltä, että voisin helpostikin tuohon palveluun tarttua. Vuoden päästä voin sitten lopettaa koko touhun, lunastaa auton omaksi tai vaihtaa sopimukseen uuden auton. Ei katsastus- tai huoltokuluja. Verot ja vakuutukset toki kuuluu kaikkiin vaihtoehtoihin lisämaksuna, joten sitä nyt on aivan turha edes pohtia. Mutta olisipa uusi, turvallinen ja toimiva, vähän kuluttava ja jopa ympäristöystävällisempi auto alla. Uskon ihan vakaasti asiaa harkittuani ja laskettuani ja tiedusteltuani kaiken mahdollisen Automaalta, että pelkästään polttoainekustannuksissa nykyiseen verrattuna säästän niin, että "Uusi auto vuodeksi" tulee edullisemmaksi. Toki, onhan se vanha autokin tuossa vielä kuluineen (vakuutukset, verot, pikku viat, yms), mutta siitä saa joku ihan kelpo auton halvalla vaikkapa kaupunkikäyttöön. Ja ei niin hätä, vaikkei heti menisikään...


Syy tälle kirjoitukselle: kerro onko sinulla kokemuksia yksityisleasingista tai jopa Automaan Uusi auto vuodeksi-palvelusta, ja vakuuta minut miksi minun pitää tai ei pidä tehdä edellä kuvailemallani tavalla. Kiitos. Päätökseen vaikuttavalle kommentille tarjoan lounaan valitsemassasi paikassa. Kommentit tulevat vain omaan käyttööni, eivätkä näy muille.

Puhki kuluneet naamat

Urheilutoimittajana julkisuuteen joskus 90-luvun lopulla noussut Viivi Avellán palaa ruutuun uuden Huvipuisto-ohjelman juontajana. 2000-luvun alun tiukasta "Sinä olet Heikoin Lenkki" -lausahduksestaan muistamamme Kirsi Salo palaa television ihmeelliseen maailmaan Kirsi ja himoshoppaajat -ohjelmallaan. Ja nyt sitten vuodesta 97 tunnettu BumtsiBum-juontaja Marco "naminami" Bjurström aloittaa Nelosen uutisankkurina. Sitten on Vappu Pimiät ja Janne Katajat, joita nähdään noin joka toisessa kotimaisessa ohjelmassa. Ja monet muut ohjelmasta toiseen alati vaihtavat juontajat. Piiri pieni pyörii...


Eikö tässä maassa ole muita valovoimaisia, esiintymiskykyisiä ja osaavia ihmisiä televisiota tekemään? Miksei meitä katsojia arvosteta tarjoamalla uutta ja tuoretta? Samat naamat vuodesta toiseen, ehkä pienellä tauolla höystettynä tai sitten yhteen putkeen. Joka tapauksessa, kyllä naamakin kuluu puhki. Nelosen uutisten päätoimittaja Eero Hyvönen kertoo Hesarin verkkosivujen uutisoinnissa, että "Tasapaksujen uutislähetysten aika on ohi, sen voin luvata seurattuani Marcon ja Mikon yhteistyötä talven ja kevään aikana. Nelosen uutisten ja Helsingin Sanomien kunnianhimoinen journalismi saa tulkit, joista välittyy karisma ja halu kertoa uutiset selkeästi, havainnollisesti ja koskettavasti..." No ihan kiva joo, tässä on mulle varmasti sitä peräänkuuluttamaani tuoreutta ja uutuutta. Mutta olisko mitenkään voinut ajatella, että viihdemaailmasta temmatun, joka kodissa ihan sata varmasti jonkun ohjelman kautta niiiiiiiin nähdyn juontajan sijaan olisi voitu pestata joku uusi kasvo. Joku, joka on edellä olevan sitaatin mukainen, mutta myös vakuuttava. On Marcokin varmasti vakuuttava. Onhan Uutisvuodosta uutisankkuriksi hypännyt Peter Nymankin vakuuttava. Mutta silti. Joku uusi kyky, uusi kasvo, uusi ihminen jäi vaille tätäkin paikkaa. Mutta toki kyseessä on ala, jossa ilmeisesti vain suhteilla on tekemistä.


Aina poliitikoista huudellaan ja kirjoitellaan, että pitäisi saada eduskuntaan uutta verta. Kaiken maailman Väyryset ja Kanervat kun ovat istuneet siellä vuosikymmenet. Sekin on ihan totta, päätöksen teossa tarvitaan uusia ihmisiä ajatuksineen ja ideoineen. Mutta pitkästä kokemuksesta on hyötyä sielläkin. Ei keksitä pyörää aina vaan uudelleen.  Ja sitäpaitsi, kansahan ne ihmiset eduskuntaankin valitsee.Televisiossa kokemuksen voisi kuitenkin hyvin sijoittaa kameroiden toiselle puolen. Ja laittaa valokeilaan uusia kasvoja. Sitä katsojat haluavat. äänestetään vaikka! Eihän kukaan tykkää jatkuvasti pyörivistä uusinnoistakaan.

Kiiltokuvien Suomi

Vaikka välillä olenkin hieman muutosvastainen, olen silti suhteellisen kyvykäs sopeutumaan muutoksiin. Ehkä se johtuu nopeasta kehityksestä päivittäisessä toimintaympäristössämme. Aikanani on siirrytty lankapuhelimista kännyköihin ja Skypeen, C-kaseteista iPodeihin ja Spotifyihin, kirjekavereista sosiaaliseen mediaan, markasta euroon ja niin edelleen. Voisi ajatella, että mikäs siinä. Kyllähän hyvään suuntaan tapahtuvien muutosten parissa oppii nopeastikin olemaan.

Mutta entäs ne huonot muutokset? Jollekin toki euro on edelleen markkaa huonompi ja toinen ei osaa tai halua käyttää tietokoneita. Ne on valintoja, tietoisia tai alitajuisia. Huonona muutoksena pidän enemmänkin yhteiskuntamme lisääntyvää väkivaltaisuutta. Viime viikonlopun tragedia Hyvinkäällä näin esimerkkinä. Vasta luettuani useita ihmettelyitä ja kummasteluita siitä miten tälläistä kauheaa voi tapahtua Suomessa, huomasin ettei uutinen sinällään hetkauttanut minua juuri lainkaan. Toki se on erittäin ikävää, mutta tälläistä nykyään tapahtuu. Ei pitäisi, ei saisi, mutta silti niin tapahtuu aina silloin tällöin. Näemmä.

Syytin itseäni kylmäksi, piittaamattomaksi ja julmaksi ihmiseksi. Mietin kuitenkin, miksi tuorein uutinen ei koskettanut minua niinkuin esimerkiksi viiden vuoden takainen Jokelan murhenäytelmä. Tai Kauhajoki. Tai naapurimaamme tapaus Utøyalla. Läheisiä tai tuttavia ei ollut missään näistä mukana, joten nekään eivät olleet ns. henkilökohtaisia tapahtumia. Ainut keksimäni syy reagoinnille tai sen puutteelle on se, että jollain tapaa tälläiset ikävät tapahtumat eivät enää yllätä. Ne ovat tiedostettu osa elämäämme, nykyaikaa ja nyky-yhteiskuntaa. Edelleen, näin ei saisi olla, enkä todella pidä sitä hyvänä asiana, mutta miksi kieltää totuutta. Se ei auta mitään, päinvastoin. Tuudittautuminen hyvinvointivaltio-kulissiin ja turvallisuuteen kääntyy vielä meitä vastaan. Tosiasiat on tunnistettava ja tunnustettava, jotta niihin voidaan puuttua. Vähän niinkuin päihdeongelmaisten kanssa, parantuminen voi alkaa vasta tunnustettuaan ongelman. Suomi tarvitsee nyt oman katkaisuhoitonsa.

Mielestäni Journalisti-lehden toimittaja Meri Valkama pohtii asioita aika hyvin blogissaan Yksittäistapausten maa. Miettikääpä ihan oikeasti, että "Väkilukuun suhteutettuna meillä tapetaan ihmisiä yhtä paljon kuin Itä-Balkanilla, Baltian maissa ja Itä-Euroopassa." Ei ole kauaakaan, kun katsoin jotain matkailuohjelmaa, jossa pääsanoma oli, että kyseisillä alueilla tapahtuu niin paljon ryöstöjä, raiskauksia ja murhia, ettei sinne kannata ainakaan yksin matkustella. Pitäisiköhän Suomestakin kertoa samaa ulkomaille? Jollain ihmeen konstilla tarina yksittäistapauksista menee kuitenkin muualla maailmassakin läpi, kun Suomi kerta toisensa jälkeen loistaa kärkipäässä kaiken maailman "paras maa" -tutkimuksissa ja kyselyissä. Onkohan Suomi ainut kiiltokuvan taakse piiloutuva maa, vai onko tässä kyse laajemmastakin ongelmasta, josta yhteisesti vaietaan? Tai oikeastaan pitäisi kysyä, miksi siitä vaietaan.

Tasavertaiset onnittelut 2. asteen opintonsa päättäville

Kesä ja kärpäset. Kevät ja ylioppilaat. Mitä muuta kulunutta tähän vielä keksisi?

Hyttysen toukkia veden pintakalvoon kiinnittyneinä.

Ensinnäkin A) kesästä ensimmäisenä tulee kylläkin mieleen ötökkätasolla hyttyset (tai hämähäkit araknofobiaiselle). Uutisissakin juuri kerrottiin, että tästä tulee taas runsas hyttyskesä. Hyttyslajikkeita meillä Suomessa on nelisenkymmentä. Ja ne kaikki aikovat tulevanakin kesänä inistä meidän korviemme juuressa. Kärpäsistä ei uutisoida, vaikka niitä lajikkeita onkin arvostetun lähteen (Wikipedia) mukaan 3800 eri lajiketta ihan täällä kotomaassamme. Tiesittekö muuten, että paarmat ovat yksi kärpäsheimo?


Ja sitten se B. Missä on hehkutus ammattiin valmistuvista yleissivistävät opintonsa päättävien ylioppilaiden rinnalla? Suomen Ammattiin Opiskelevien Liitto SAKKI ry järjesti alkuviikosta mediahuomiota herättäneen marssin asian puolesta. Itse olen valmistunut ylioppilaaksi vuonna miekka ja kivi, mutta näin jälkikäteen arvostaisin kyllä ammattitutkintoa enemmän. Ylioppilaana et tosissaan ole yhtään mitään, ammattiin valmistuneena sinulla on jo ammatti. Kyllä se on mielestäni suurempi saavutus.


Aikaisemmin yliopistoihin pääsyn yksi kriteereistä oli ylioppilastutkinnon suorittaminen. Nykyään, onneksi, on tätäkin kriteeriä saatu muutettua nykyaikaisemmaksi. Yliopistohaku.fi:ssäkin yhteishakukelpoiseksi luetellaan muiden muassa nämä tutkinnot suorittaneet:

• vähintään kolmivuotisen ammatillisen perustutkinnon tai sitä vastaavat aikaisemmat opinnot
• näyttötutkintona ammatillisen perustutkinnon, ammattitutkinnon tai erikoisammattitutkinnon tai niitä vastaavan aikaisemman tutkinnon

Tältä pohjalta kun noita toisen asteen koulutuksia verrataan, ovat ne silminnähden samalla viivalla. Mutta. And there's always a but. Jos nuori toisen asteen jälkeen jääkin vailla opiskelupaikkaa korkeakoulussa, tai vailla työpaikkaa, niin yhdenvertaisuus on historiaa. Kela nimittäin maksaa opintonsa päättäneelle työttömälle työnhakijalle työmarkkinatukea, mutta kun kyse on alle 25-vuotiaista, on ammatillinen koulutus yksi tuen saamisen kulmakivistä. Ylioppilaat joutuvat odottamaan 5 kuukautta päästäkseen kiinni tuohon etuun. No joo, on siinä monta muutakin tekijää, mutta noin karrikoidusti ajateltuna ammatillisella koulutuksella olisi elantosi taattu, vaikka olisitkin työtön. En siis mitenkään halua kannustaa ketään opiskelemaan itseään työttömäksi, mutta se vaan on karu fakta tänä päivänä, ettei kaikille osaajille töitä löydy ainakaan ihan heti. Ammattiin opiskelevilla on sentään osaaminen oman alan töihinsä, mutta mitä ylioppilailla on? Tietoa ja taitoa, jolla yksistään ei työssä tehdä yhtikäs mitään.

Tarkoitukseni ei ole mollata ylioppilaita, ei suinkaan. Kaikille ei vaan löydy heti yläasteen jälkeen mielenkiintoista tai sopivaa koulutusta ammattiopistoista. Eikä pidäkään löytyä. Siksi lukioon jatkaminen onkin hyväksi. Vaihtoehtoisesti kun voisi myös ajatella jättävänsä opinnot siihen. Se mikä minua ihmetyttää, on lukiokoulutuksen "tiede"painotteisuus. Yläasteella on sentään TET-viikkoja, mutta missä on lukiokoulutuksen yhteydet työelämään? Ehkä niitä jossain häilyvästi voi nähdä, mutta eikö olisi toivottavaa, että mitä pidemmälle kouluttautuu, sitä enemmän koulutus myös yhtyisi työelämään? Aikanaan ala-asteella oli taksvärkkipäivä. Yksi päivä työtä tehden. Oli se sitten oikeassa firmassa tai kotona siivoten, mutta töitä kuitenkin. Ylä-asteella kaksi muutaman viikon mittaista työelämään tutustumisjaksoa ihan oikeissa työpaikoissa. Lukiossa... ei mitään. Luulisi, että koko yhteiskunnan kannalta olisi järkevää lisätä lukiokoulutukseen työelämäyhteistyötä ja työharjoittelua. Näin lukionuoretkin saisivat lisäkokemusta työmaailmasta, ja kenties löytäisivät helpommin kesätöitä tai töitä lukion päätteeksi ennen seuraavia opiskeluita. Loppujen lopuksi, kaikki koulutushan tähtää työn tekemiseen sitten joskus aikuisena.

Onnittelut nyt kuitenkin tasapuolisesti kaikille ammattiin valmistuville, lukion päättäville ja ylioppilaille!

Kuluja ei kateta lipputuloilla, sanoi korkeakouluopettaja

Jääkiekko. Tuo tunteita herättävä kansallislaji. Eikun hei, pesäpallo onkin kansallislajimme. Jääkiekko vain yksi muiden joukossa. Tai ei nyt sentään. Se on ainut (suuren yleisön) laji jossa maamme menestyy vuodesta toiseen hyvin. Siksi sitä halutaan katsoa sankoin joukoin. Kukapa ei haluaisi kanssaelää onnistumisia ja voittoja? Siksi saksalainen formulakuljettaja Nico Rosbergikin luetaan aina pärjätessään suomalaiseksi, vaikka lippu nimen vieressä kertookin toista.


Kysyntää on siis. Mutta niin on tarjontaakin. Kuten monista viime aikojen kommenttifoorumeista olemme saaneet lukea ja kuulla, on SM-liigassa liian monta runkosarjan ottelua, EHL-turnaukset voisi pudottaa puoleen ja MM-kisat järjestää joko kerta kahteen vuoteen tai ainakin jättää ne väliin olympiavuonna eli joka neljäs vuosi. Mutta miksi! Katsojia riittää kuitenkin. Ja tosifanit katsovat myös NHL, KHL, AHL sun muut ottelut. Liput myy, kanavapaketit myy ja tarjonta varmasti vastaa kysyntää. Tai ainakin vastasi tähän asti. Jossain kohtaa tulee ainakin kysynnän puolella vastaan kipuraja. Niinkuin olemme jo saaneet lukea. Perheillä ei ole varaa jne. No nyt on lippujen hintoja laskettu. Jee. Ei pitäisi enää olla rahasta kiinni (no monella se voi olla edelleen, 4 lippua 155€ mutta entäs jos sinulla ei ole ketään, jonka kanssa liput jakaa...)!


Mutta miten tähän kaikkeen päädyttiin? Miksi liput oli aluksi (ja edelleen) niin kalliita? Iskikö ahneus? Ei, kuluja on 19 miljoonaa, kuten niin monesti olemme kuulleet. Sitten tehtiin järjettömän mahtava Leijona-kiertue useilla paikkakunnilla, siellä myytiin halpoja lippuja. No jepjep. Paljonkohan tuo suuri ja mahtava kiertue tuotti kuluja? Oliko se ihan tarpeellinen? Kahdella paikkakunnalla menin tapahtuman ohi, eikä siellä suuria yleisöjä sillä hetkellä näkynyt. Olisiko ollut fiksumpaa ja edullisempaa järjestää useilta paikkakunnilta Leijona-bussikuljetus johonkin tiettyyn peliin ostetun lipun hinnalla? Olisiko kisalipun hinta tuntunut niin pahalta, jos sillä sai kuljetuksenkin kaupan päälle. Leijona-bussissa. No tiedä häntä.


Sen minä vaan tiedän, että itse tapahtumajärjestämistä opiskelleena ensimmäinen asia budjetointiin liittyen on, että lipputulojen varaan ei saa laskea. Lähtökohtaisesti kaikki kulut pitää kattaa muulla ja myydyt liput on vain pelkkää profitia. Jääkiekkopiireissä on vissiin toisenlaiset opit. Siellä kulut oli tarkoitus kattaa lähes pelkillä lipputuloilla. Jokatapauksessa maku koko touhuun on mennyt. Vaikka saisin ilmaisen lipun, en sitä käyttäisi. Paitsi jos se on lippu finaaliin. Tai VIP-lippu kaikilla herkuilla. Ja kavereille kanssa. Ja ehkä joku priva fanitapaaminen joukkueen kanssa. Ja Mertarannan selostuskoppikin olis kiva nähdä... Hups, näin helpostiko se ahneus kuitenkin hiipii esiin? Ei, kyse on vaan kulujen kattamisesta. Maksaa se peliin menokin jotain, bussilla juna-asemalle, Z-junalla Pasilaan, syödäkin pitäis, ja ostaa fanisälää, vielä palata kotiinkin sitten pelin jälkeen.


Ehkä kuitenkin katson pelit jatkossakin kotisohvalta. Ja ohjelmaoppaan mukaiset Leijonien treenit 24/7:lta. Paitsi, että jäällä ei äskenkään ollut ketään. Lahjattomat treenaa. Se oppi on näemmä tuttu jääkiekkosektorillakin.

Oman elämänsä presidentti

Pikkasen alkaa pinna kiristää. Työnhaku jatkuu. Jo ties kuinka monetta kuukautta. En edes tiedä kuinka monta hakemusta on lähtenyt matkaan. Yllättävän harvasta tulee kutsua edes haastatteluun. Alan elää siinä uskossa, että sähköposti ei toimi. Nyt joku kauppatieteiden maisteri varmaan naureskelee partaansa, että ei ole tuokaan osannut vaan kirjoittaa hakemusta ja cv:tä. Väärin. Olen jopa käyttänyt kyseiset asiakirjat arvioitavana aika isolla köörillä asiantuntijoita. Ja tehnyt myös heidän esittämiä lisäyksiä ja korjauksia. Pitäisi siis olla ihan priimaa.


Niistä paikoista, joissa haastatteluun asti päästään, tulee sitten kieltäviä vastauksia mitä ihmeellisimmillä syillä. Hauskin on mielestäni väite liiasta pätevyydestä. Hei haloo, minun AMK-tutkintonikaan ei ole vielä valmis, miten ihmeessä maisterit ja tohtorit saavat töitä? Ja sitten on niitä paikkoja, joissa vaaditaan juurikin haetun tehtävän pitkäaikaista kokemusta. Se on sinällään ihan ymmärrettävää ja työnantajan kannalta turvallistakin. Mutta tässä kohtaa on syytä taas muistaa, että jos kaikki tekisivät samoin, ei muutaman kymmenen vuoden päästä meillä olisi enää työntekijöitä, koska kokemusta omaavat eläköityvät ja muut eivät ole koskaan kokemusta päässeet kerryttämään aiemman kokemuksen puuttuessa. Noin karrikoidusti ajatellen. Elinikäinen oppiminen my ass. Työnantajat haluavat valmiita kykyjä, joita ei tarvitse ohjata ja opettaa enää koskaan. Ikinä. Milloinkaan.


No okei, ei yleistetä. Mutta ajatelkaapa vaikka presidenttiä. Ei ensimmäiselle kaudelleen hakevalla presidentillä ole aiempaa kokemusta kyseisistä tehtävistä. Niihin tehtäviin opitaan, niistä muokataan itsensä näköisiä pelisääntöjen mukaan. Miksei kaikki saisi olla oman elämänsä presidenttejä? Pahin ongelma työmarkkinoilla on siis työnantajien korkeakoulumaailmastakin tuttu puuttuva kyky tunnistaa ja tunnustaa aiemmin hankittua osaamista ja kokemusta. Että jos olet tehnyt avoimen paikan tehtäväkuvauksen mukaisia töitä eri nimikkeellä toisessa yrityksessä, pitäisi se minusta ymmärtää. Mutta moni työnantaja ajattelee, että sinulla on kokemusta viestintäsihteerin tehtävistä vain kun työtodistuksessasi lukee toimenkuvana viestintäsihteeri.


Yritä tässä nyt sitten tehdä suomalaista työtä, kun ainoat työtarjoukset tulevat työttömuuskriisissä riutuvasta Espanjasta ja rakkaasta naapurimaastamme Ruotsista. Kummatkin on kuningaskuntia, mutta siellä sentään arvostetaan oman elämänsä presidenttejä. Varmaan myös verorahoja.

Puoluekirjan vaikutukset työnhaussa

Näin työnhakijana huomaa netin olevan täynnä sopivia paikkoja, joihin oman osaamisen puolesta olisi pätevä, mutta jonkin henkilökohtaisen ominaisuuden tai valinnan vuoksi ei kuitenkaan ole sopiva. Esimerkiksi monien puolueiden nuorten puoli hakee jatkuvasti sihteereitä, tiedottajia tai muita vastaavia. Avoinna on paikkoja, joihin oma kokemukseni ja kiinnostuksenikin kohdistuu. Nimenomaan sitä työtä ajatellen. Mutta minkäs teet, jos taskussa on väärän puolueen kirjanen.


Hauskaa on se, että itse olisin valmis hyppäämään eri aatteita kannattavan puolueen tai muun tahon leipiin koska vain, jos työtehtävät ovat mieluisia. Rajansa tietty siinäkin kaikella, että sellaiseen leiriin, jonka aatteet saavat minut lähinnä voimaan pahoin, en koskaan lähtisi. Erimielisyys ei kuitenkaan minusta olisi este hyvän työn tekemiselle. Omasta puolestani. Toki työnantajapuoli tälläisessä aatteellisuusmaailmassa on varmasti peloissaan tai vähintäänkin arka ottamaan työhön eri aatteita kannattavan henkilön. Täysin ymmärrettävää. Millaista tiedotetta sitä julkisuuteen pukkaisikaan Kokoomuslainen työntekijä Vasemmistolaisessa järjestössä. Tai Vihreä PerusSuomalaisissa ja päinvastoin. Itse näkisin, että mikäli henkilö on tehtävän vastaanottanut, toimii hän myös työpaikan sääntöjen, ohjeiden ja tapojen mukaisesti. Ei kai Siwan kassalla savukkeita myyvän henkilönkään tarvitse itse tupakoida. Mutta maailmaan kun mahtuu tätä nykyä ties minkälaista vipeltäjää, olisi riski kuitenkin varsin suuri työnantajan näkökulmasta, ainakin aatteita edustavissa tahoissa.


Ajatellaanpa asiaa kuitenkin hetki muussa yhteydessä. Voisiko Suomen Kennelliitto palkata tiedottajakseen kissaihmisen? Eikö kissaihminen voisi kirjoituksissaan suoltaa koiramaailmalle liiaksi kissa-aiheisia mielipiteitään? Tai voisiko K-marketin kassalle palkata henkilön, jolla Plussa-kortin sijaan lompakosta löytyykin S-etukortti? Miten tuo henkilö työnantajan mielestä voisi vilpittömästi suositella Plussa-korttia muille, jos henkilön mielestä S-etujärjestelmä on selvästi parempi ja kannattavampi? Ja onko seurakunnalle hallintoon papereita pyörittämään hakeutuvan työnhakijan kuuluttava kirkkoon, vai katsotaanko kirkkoon kuulumattoman palkkaamatta jättämisen olevan uskontoon liittyvää syrjintää? Niin. Näitä asioita tuskin suoraan kysytään (tai no kirkosta en tiedä), tai tuskin niille annetaan niin paljon painoarvoa, että vaikuttaisivat muuten pätevän henkilön valintaan. Ja onko edes oikein kysyä tälläisiä henkilökohtaisia asioita? Niinkuin ei naisilta saa työhaastattelussa kysyä ovatko he mahdollisesti raskaana, koska sen ei saa antaa vaikuttaa valintaan.


Takaisin puoluekirjaan. Eipä paljon tarvitse internetin suurta ja sokkeloista viidakkoa selata, kun löytää miljoonia kirjoituksia siitä, miten joihinkin tehtäviin, virkoihin ja toimiin pääsevät yleensä ns. oikean puoluekirjan omaavat henkilöt. Puolueiden kohdalla se nyt on vielä jokseenkin ymmärrettävää, mutta voisiko muiden työtehtävien osalta kieltää puoluekirjan kysymisen haastattelussa niinkuin tuon edellä mainitun raskausasian? Vai onko jollakulla joku pätevä syy sille, miksi iän, sukupuolen, sukujuurten tai muun vastaavan syrjimisen lisäksi ei myös puoluesyrjintää voisi paheksua ja kieltää valintaan vaikuttavana seikkana?

AKT ja "ainut vaihtoehto"

Viime aikojen yksi suurimpia uutisia on ollut AKT. Liiton hallitus erotti viestintäpäällikkönsä luottamuspulan vuoksi. Viestintäpäällikön kerrottiin toistuvasti hyökänneen liittoa ja sen puheenjohtajan toimintaa vastaan vahingoittaen näin liiton julkisuuskuvaa (kuva allekirjoittaneelle liitosta on syntynyt vasta tämän jupakan myötä, että onnea heille). Mediassa hallituksen varapuheenjohtaja kertoi tilanteen olevan valitettava, mutta vaihtoehtona ainut. Jos kyseisen hallituksen mielestä ei tosiaan ollut muuta vaihtoehtoa niin miksi ihmeessä saamme nyt lukea lehdistä viestintäpäällikön palaavan töihin? Mediamylläkän vuoksi varmasti myös puheenjohtaja hyllytettiin. pelastetaan julkisuuskuvasta se mikä pelastettavissa on...


Minua tässä lähinnä ihmetyttää kaksi asiaa. Ensimmäisenä AKT:n hallitus. Kuinka moni muu kyseisen hallituksen päätöksistä on ollut "vaihtoehdoiltaan ainut"? Onko hallituksen jäsenillä pokkaa seistä päätöstensä takana jatkossakaan, vaikka niistä keskusteltaisiin julkisesti? Ja toiseksi, miten ihmeessä viestintäpäällikkö palaa töihinsä iloisin mielin? Eikö häntä kohtaan osoitettu luottamuspula vaivaa lainkaan? Tai eikö hänelle ole potkujen ja kaiken syyttelyn jälkeen syntynyt luottamuspulaa työnantajaansa kohtaan? Ja oikeastaan vielä kolmantena seikkana, miten ihmeessä tämän kaiken jälkeen voisi työrauha palata?


Toisaalta, oliko tässä kyse kokonaisuudessaan hieman suuremmasta mediatempauksesta? En nimittäin ole nähnyt oletettavasti hetkeksi auenneen viestintäpäällikön tehtävän rekryilmoitusta missään, vaikka viestintäalan työpaikkoja aktiivisesti seuraankin. Luulisi, että noinkin isolla ja merkittävällä taholla olisi ollut kiire saada uusi henkilö viestintätehtäviin... Onhan heillä toki viestintävaliokunta ja varmasti hetkellisesti viestintäasioita voi hoitaa vaikkapa liittosihteeri. Jollain tapaa kuitenkin toivoisin, että kaikilla muilla organisaation toimihenkilöillä olisi niin paljon hommia omalla sektorillaankin, että niinkin merkittävän roolin kuin viestintäpäällikön tehtäviin olisi välittömästi edes avattu rekrytointi. 20 päivää on aika pitkä aika (ilmoitus irtisanomisesta 2.3. ja päätös paluusta töihin 22.3.) kohun keskellä ilman viestintäpäällikköä. Eihän tuossa ajassa tokikaan olisi uutta henkilöä tehtävään rekrytoitu, mutta luulisi rekrytoinnin edes auenneen.


Oli miten oli, ihme juttu.

YO-kokeet tietokonein?

YLE uutisoi tänään, että tietokoneiden tulo ylioppilaskirjoituksiin vie neljästä viiteen vuotta. Ensin ajattelin, että jo nyt on kumma, tietokoneet ovat kuitenkin aivan varmasti jokaisen lukioikäisenkin päivittäinen kaveri, mutta että  opetusmaailma ei kuitenkaan saa nostettua testejään tälle aikakaudelle. Ihme juttu. Veisi varmasti vähemmän aikaakin koko yo-kokeet, kun saisi naputtaa koneella, eikä tarvitsisi setviä kuluneiksi kumitettuja ja suttasia konseptipapereita järjestykseen, merkitä myöhemmin mieleen juolahtaneet lisäykset tähtimerkein tai muulla tavoin osoittamaan, että jatkoa löytyy jostain seitsemännen sivun alareunasta. Näin sai ainakin tehdä silloin, kun minä huhkin kuusituntisissa kokeissa muistamatta popsia eväitäni. Ja voi pojat miten kauan siitä onkaan... Eikä kokeita silti vieläkään tehdä nykyaikaisin menetelmin.


Mutta on siinä puolensakin, että yo-kokeissa rustataan vastauksia kynällä paperiin. Samoin kuin kielitieteilijät pelkäävät suomen kielen sanaston harvenevan englannista tulevien käyttösanojen yleistyessä, on mielestäni syytä pelätä myös kirjoitustaidon katoamista. Kaikista ei vaan voi tulla lääkäreitä. Kummityttöni tarhaikäinen isovelikin selaa iPhonea sujuvammin kuin kirjoittaa oman nimensä. Ja joo tiedetään, koulussahan kirjoittamaan vasta opitaan, että ihan ok, mutta missä iässä sitten kuuluu oppia tietotekniikan käyttö? Koulussa on varmasti nykyään jo ala-asteelta lähtien atk-tunteja, mutta veikkaan että kovin moni ei sinne mennessään käytä tietokonetta ensimmäistä kertaa. Ja ihan hyvä, että oppivat tietokoneet jo nuorena. Työssä kuin työssä nykyään sitä taitoa varmasti tarvitaan. Mutta takaisin kynän käyttöön. Sehän vaatii tietynlaista motoriikan hallintaa ja tarkkuutta, että osaa kirjoittaa, vähän niinkuin piirtäminen. Ei siis voi olla kuin hyväksi kirjoittaa ihan kynälläkin. Ja jos nyky-Suomessa käydään jatkuvaa keskustelua toisen kotimaisen eli ruotsin säilyttämisestä kulttuurissamme, tulisi mielestäni käydä keskustelua myös käsinkirjoittamisen säilymisestä. Siksi olenkin sitä mieltä, että yo-kokeissa on opitun tiedon lisäksi ihan hyvä testata myös käsinkirjoitustaitoa. Että jos tietokoneisiin siirrytään, niin ainakin äidinkielen koe olisi syytä säilyttää käsinkirjoittamisen muodossa.

Pätevänä pätevyyttä arvioimaan

Tänään sosiaalisessa mediassa on levinnyt Iltasanomat.fi -sivujen julkaisema artikkeli siitä, miten demokratian ongelmana on ihmisten älyn puute. Siinä viitataan erään yhdysvaltalaisen yliopiston tekemään tutkimukseen, jonka mukaan "epäpätevät" ihmiset eivät osaa arvioida oikein muidenkaan ihmisten pätevyyttä. On siis vaikeaa ymmärtää viisaita ideoita ja ajatuksia, tai hyväksyä niitä. Tulos: demokratia ei valitse parhaimpia henkilöitä valtaan.


Itse kyseenalaistan tutkimusta. Ensinnäkin, onko pätevyys yhtä kuin älykkyys? Tuskinpa vain. Lähinnä nyt puhutaankin pätevyyksistä. Jotta osaisin äänestää pätevää henkilöä, minun tulisi olla lähes yhtä pätevä kuin hänkin on. Mutta onko kyseinen ehdokas taas yhtä pätevä kanssani jossain toisessa asiassa. Kumpi silloin onkaan pätevämpi, ja kummanko ehdolle kannattaisikaan asettua? Ei kukaan voi olla pätevä kaikessa. Ei edes ehdokkaat. Tietämällä asioista yleisellä tasolla, hieman historiasta, asioiden vaikutuksista muualle voi jo aika helposti päätellä kuka ehdokkaista pätevyyksillään tehtävään parhaiten sopisi.


Haasteena on aika. Jos tänään painitaan talousasioiden parissa, voi vuoden kahden päästä työn alla olla joku täysin muunlainen tapaus. Politiikassa valitut henkilöt ovat mukana ainakin 4 vuotta. Mitä hyötyä on siis talouskriisin aikaan valituista talousexperteistä silloin, kun taloushuolet on voitettu ja tilalla on muut huolet? No ainakin se, ettei uudestaan ajauduta kriisiin, mutta riittääkö se pätevyys sitten muuhun? Valitaanko valtaan silloin pätevimpiä henkilöitä, jos peilataan heidän ominaisuuksia ja tietämystä juuri sen hetken ajankohtaisena velloviin asioihin? Olisiko äänestäjä älykkäin silloin, kun osaa ennustaa tulevaisuuteen ja valitsee koko ajanjaksoa ajatellen pätevimmän henkilön? Olisi. Mutta harvallapa meistä kristallipalloa nurkissa pyörii. Siksi kuvaan astuukin arvot.


En usko, että tutkimustulokset voisivat milloinkaan osoittaa, että yhtä älykkäiden ihmisten arvomaailma olisi identtinen. Arvot lähtevät ihmisestä itsestään, siitä mitä on kokenut, mitä ympärillä on jne. Jos jotain tehtävää kohtaan pätevyyksiltään on kaksi saman tason ehdokasta, valinta tapahtuu varmasti heidän arvomaailmaansa tarkastellen. Lisäksi ihmisillä on eri intressit, mutta jos nyt kuitenkin ajatellaan niin, että yhtä älykkäillähän olisi yhtenäiset intressit. Eihän älykkäillä ja pätevillä (kärjistetysti) voisi toisistaan poikkeavia intressejä tai arvomaailmaakaan olla. Mihin tällä päätyisimme? Jonkin sorttiseen diktatuuriin. Tosin puhutaanhan demokratiastakin enemmistön diktatuurina. Artikkeliin viitaten, vain tyhmät kuuluvat poliittiseen vähemmistöön, eli häviäjiin. Koska demokratiaa ei kuitenkaan haluta ajatella tuollaisena, on tulos aina eräänlainen kompromissi koko kansan (äänestäneiden) haluista.


Artikkelissa nimenomaan puhutaan valinnoista nimenomaan politiikan saralla. Miksei se pätisi muuhunkin. Miettikääpä vaikka millä pätevyydellä rekrytointifirmat arvioivat hakijoiden pätevyyksiä mitä moninaisempiin tehtäviin?

Näytelmä nimeltä rekrytointi

Työnhaku on kyllä jännää puuhaa. Ainakin tälläiselle varsin tunneohjautuvalle ihmiselle. Paikan, jota haen, pitää tuntua hyvältä. Vaikka en varmasti kieltäytyisi suuresta rahasta vähemmän kivan työnkään kohdalla, pitää lähtökohtaisesti työnkuvauksen iskeä suoraan ihon alle ja saada perhoset vatsan pohjassa leijailemaan ihan vain ajattelemalla millaista olisi siinä työssä olla. Koska faktahan se on, että mitä mielukkaampi on pesti ja tehtävät, sitä pidempään siinä viihtyy ja motivoituu panostamaan sekä itsensä että kyseisen tehtävän kehittämiseksi. Ehkä se rajaa paljon pois ja nostaa rimaakin, mutta uskon vakaasti, että jokaiselle löytyy se oikea. Se työ, jonka parissa viihtyy ja jota tekee halulla, ei pakolla.


Itse monessa rekrytoinnissa työnantajana toimineena on tullut nähtyä hyviä ja huonoja hakemuksia, ja sitä kautta on ollut aika helppo rakentaa omakin hakemus. Silti moni asia on vaikea saada lyhyesti ja ytimekkäästi selitettyä paperille. Ihan ensimmäinen haaste on koulutusohjelmani... Music and Media Management. Se vaan on pakko avata tarkemmin, koska pelkkä nimi johtaa harhaan. Ainakin ihmisten kanssa keskustellessa lähes joka kerta kuulee vastakysymyksenä: "Ai soitaksä jotain instrumenttia? Tuleeks susta musiikinopettaja?". Juu ei tule ja en soita. Hakemukseen olen tämän siis päättänyt selittää tarkemmin, työnantajat kun tuskin Googlaavat kyseisen ohjelman sisältöä itse ja erehtyvät luulemaan minua joksikin taide- ja kulttuurihörhöksi. Anteeksi sanan hörhö käyttö, mutta kun sitten joskus valmistun, olen Bachelor of Culture and Arts ja haen tehtäviä esimerkiksi markkinoinnin puolelta, niin kyllähän tuo tutkintonimike viittaa aivan muuhun kuin business-opintoihin...


No sitten yksi haaste itselläni on selittää työskentely opiskelijakunnassa. Pakkohan niitäkin tehtäviä ja vastuita on hieman avata, sillä täysin toiminnasta tietämättömän korviin se äkkiseltään kuulostaa niiden omien vuosien takaisten opiskeluidensa aikaiselta kerhotoiminnalta, jossa porukalla kokoonnuttiin silloin tällöin kuppilaan pelaamaan pelejä tai juhlimaan. Ehkä joskus lähdettiin hiihtoretkelle porukassa tai harjoiteltiin valokuvaamista. Ja kun se ei sitä ole ollut vaan moni taito ja osaamisalue on minullekin tullut juuri niiden tehtävien kautta, joita opiskelijakunnassa olen hoitanut.


Kun sitten kaiken osaamisen ja perustelut siitä, miten se korreloituu juuri avoimeen työpaikkaan, on saanut hiottua hakemukseen ja ansioluetteloon on hakemus lähetettävä eteenpäin. Iskee paniikki. Onko minusta sittenkään tähän työhön? Tavoittelenko liian suuria saappaita? Ja hetki sitten olen paikan jostain bongannut ja silkalla itsevarmuudella ja -tietoisuudella siihen päättänyt hakea. Onneksi paniikki menee ohi sekunnissa parissa, ja muuttuu lähinnä jännitykseksi siitä, kutsutaanko haastatteluun. Sitten kun hakemuksia on lähettänyt useita, eikä mistään kuulu mitään, iskee raivo. Ei sitten. Ei väkisin. Pitäkää työnne. Varsinkin työn kohdalla, johon itse tietää sopivansa kuin nenä päähän. Ehken sittenkään osannut kirjoittaa sitä hakemukseen. Tai ehkä siellä firmassa on valittu tehtävään joku henkilö sisältäpäin tai suhteiden avulla, mutta haku on avattu laajemmalle yleisölle vain, jotta se näyttäisi hyvältä. Reilua on näissä tilanteissa sentään se, etteivät hukkaa omaa eikä hakijoiden aikaa turhilla haastatteluilla. Sitten on niitä, jotka haluavat näyttää vielä paremmilta, kutsuen kaikki potentiaaliset haastatteluun, vaikka tulos on jo selvä. Siinä hukkaa hakija aikansa lisäksi usein myös rahaa matkustaessaan haastattelua varten paikan päälle.


Mietin vaan, että missä kohtaa iskee luottopula kaikkia mahdollisia työnantajia kohtaan. Kun seuraavan kerran tulee kutsu haastatteluun, kysynkö jo suoraan puhelimessa, että onko tämä vain osa suurta näytelmää, vai onko siihen työhön ihan oikeasti mahdollista päästä. Ehken sentään. Perus hymy naamariin ja paikalle vakuuttamaan parhauttani. Olisi silti mukavaa, jos näissä "tule nyt haastatteluun, mutta olemme jo valinneet tehtävään toisen" -tyyppisissä tilanteissa rekrytoija voisi edes vihjaista tilanteesta. Ihan vaikka sanomalla, että "meillä on täällä yksi melko varma tapaus jo, mutta ajattelimme nyt vielä katsoa muutkin kortit, josko sieltä löytyisi joku parempi". Siinä voisi sitten hakija mennä omaan itseensä, että lähteekö haastamaan vai antaako olla. Itse ainakin arvostaisin.

Laiska opiskelijatoiminta hurmoksessa

Julkaisin tuossa taannoin Facebook-sivuillani linkin mielestäni erinomaiseen blogitekstiin opiskelijapoliitikkona toimimisesta. Itsekin kolme vuotta aktiivisesti opiskelijakunnassa toimineena löysin monia pointteja ja uuttakin näkökulmaa aiheeseen. Riviopiskelijoiden aktivoiminen ja järjestäytyminen on haastavaa mutta tarpeellista, erityisesti edunvalvonnan kannalta. Ja sehän on se opiskelijajärjestöinen ensisijainen lakisääteinen tehtävä. 


Ihmettelin samalla kommenttina linkityksessäni ylioppilaskuntien ja opiskelijakuntien erilaisuutta. Aikalailla samat edut ja palvelut saa opiskelijakuntien puolella ammattikorkeakouluissa vapaaehtoisesti jäseneksi liittymällä kolmas- tai jopa neljäsosahinnalla siitä, mitä ylioppilaskuntien puolella. Tottahan se on, että ylioppilaskuntien jäsenmaksua reilulla 40 eurolla vuosittain nostaa YTHS maksu, mutta silti pelkälle jäsenyydelle (joka yliopistopuolella on muuten pakollista, jos joku ei satu tietämään) hintaa jää reilusti paljon enemmän mitä jäsenyys opiskelijakunnissa kautta maan kustantaa. En nyt tehnyt tiukkaa tutkimusta vuosihinnoista, mutta oletukseni on viime vuosiin perustaen, että ylioppilaskuntien jäsenyys kustantaa keskimäärin 90-100 euroa, kun taas opiskelijakunnilla 22-28 euroa.


Lähtökohdiltaan ylioppilaskunnat ja opiskelijakunnat ovat varsin eri viivoilla. Yo-kunnat ovat eläneet vuosikymmeniä (tai satoja, Helsingin yliopiston ylioppilaskunta HYY on kaiketi perustettu alkujaan 1860 luvun loppupuolella) ja olleet aktiivisia tahoja maan politiikassa. Ammattikorkeakoulut itsessään ovat varsin nuoria, jopa niin nuoria, että moni tänä päivänä kyseisessä instituutiossa opiskeleva ei edes tiedä ettei kyseistä koulua vielä hänen syntymänsä hetkellä ollut olemassakaan. Vastahan väliaikaisten ammattikorkeakoulujen kokeilu aloitettiin vuonna 1991 ja vakinaisella toimiluvalla aloittaneet AMK:t starttasivat toimintansa lukukaudelle 1996-1997. Johan silloin oli Suomen ensimmäisestä maailmanmestaruudestakin jääkiekossa kulunut reilu vuosi. Ja vasta vuonna 2005 tulivat sitten lakisääteiset opiskelijakunnat, tosin moni oli aloittanut toimintansa jo aiemmin yhdistyspohjaisena toimintana. Periaatteessa vanhin opiskelijakunta voisi olla nyt 21-vuotias. Viime vuonna muutama opiskelijakunta juhli 15-vuotista taivaltaan, mutta suurempia lukuja en muista nähneeni. On siis vähän eri ikäisistä organisaatioista ja vakiintuneista asemista kyse. Vielä kun heitetään kehiin se fakta, että yo-kunnille jäsenet tulevat automaattisesti tuoden rahaa mukanaan ja kun taas opiskelijakunnat tekevät niska limassa työtä joka ikinen vuosi rekrytoidakseen uusia ja vanhoja jäseniä rekistereihinsä, on ihan selvää, että toisella näistä tahoista on aikaa ja rahaa panostaa laajamittaiseen edunvalvontaan toista enemmän. Varmaan ymmärrät kertomattakin kummasta on kyse.

Vaikka opiskelijakunnat järjestävät paljon erilaisia tapahtumia ja bileitä rahoittaakseen osittain toimintaansa toisin kuin isosiskona toimivissa yo-kunnissa, on nykypäivän suuntaus kaikilla opiskelijakunnilla edunvalvontapainotteinen. Ja hyvä niin. Halu vaikuttaa ja huolehtia opiskelijoiden hyvinvoinnista, laadukkaasta koulutuksesta ja eduista on se ensisijainen asia opiskelijakunnan toiminnassa. Ongelmana on kuitenkin halun ja käytännön toiminnan yhtenemättömyys. Rahaa tuottavia bileitä on järjestettävä edelleen, vaikkakin vain muutama kerta vuoteen ja niitä markkinoidaan varsin näyttävästi, jotta kävijöitä tulee mahdollisimman paljon. Samaan aikaan aktiivitoimijoiden keskuudessa valmistellaan poliittisia ohjelmia ja kontaktoidaan päättäjiä ja vaikuttajia, otetaan kantaa asioihin ja edustetaan opiskelijoita erilaisissa työryhmissä ja hallinnoissa. Tulos: riviopiskelijalle toiminta näyttäytyy bilepainotteisena. Ystävääni ja vanhaa opiskelija-aktiivia lainaten:  "Sopiiko muuten olettaa, että muutkin amk-opkut ovat Olli Opiskelijan silmissä viihdelaitos, vaikka toimijat ovatkin laput silmillä ihan kickseissä siitä, kuinka on taas tehty kovaa vaikutustyötä?" Sitä sopii miettiä. 

Ja sitä tulee miettiä. Ettei vaan nuo edellä mainitut kicksit johtaisi hurmokseen menestyksestä. Se kun ei todellakaan ole ikuista saati jatkuvaa. Ilman ahkeraa uurastusta jo kerran saavutettu menestyskin katoaa. Tässä kun ollaan vielä aivan junioreita unelmoimassa ammattilaisurasta. "Terve tyytyväisyys omaan tai organisaation suoritukseen kääntyy helposti ensin itsetyytyväisyydeksi ja sitten laiskuudeksi. Uskotaan, että oman itsen, tiimin tai organisaation erinomaisuus voi kannatella yhä useampia kompromisseja. Töitä ei enää tehdä palavasti, vaan rutiinilla. Hyväksytään, että läksyt jäävät joskus vähemmälle. Hyväksytään, että työpäivä loppuu hieman aikaisemmin. Tappio harmittaa, mutta ei välitetä siitä, koska seuraava voittohan on aivan nurkan takana." Näin kirjoittaa Mikko Laaksonen blogitekstissään 5 tapaa puhkaista itsetyytyväisyyden kupla. Ja mielestäni se on aika osuvasti kirjoitettu aiheeseen liittyen. 

Opiskelijaliikettä kokonaisuudessaan kuvataan monin paikoin passiiviseksi ja pysähtyneeksi, jopa laiskaksi. Rohkeita kannanottoja tai mielenilmauksia, joilla päättäjät saadaan puheiden sijaan toimimaan näkee harvassa. Enkä tässä nyt tarkoita, että räväköillä ulostuloilla pelastettaisiin koko opiskelijaliike, vaan sen tulee lähteä pienestä, niistä oman korkeakoulun opiskelijoiden aktivoinnista. Virkamiesmäiseen tapaan nysvääminen toimistokoloissa päivästä toiseen ei kannanottojen määrästä riippuenkaan tee liikkeelle juuri mitään eikä näytä riviopiskelijalle merkittävältä toiminnalta. Jos opiskelijaliikettä haukutaan laiskaksi niin sitä laiskempaa on riviopiskelijoiden porukka. Ja miksipäs ne riviopiskelijat aktivoituisivat jos ei esimerkkiä näytetä aktiivitoimijoiden suunnasta. Niinkuin mille tahansa tuotteelle tai toiminnalle tarvitaan kasvot ja esikuva, niin myös opiskelijatoiminnalle. Ja millä ne kasvot tehdään? Sillä että tullaan tutuksi. Ja millä korkeakoulussa tullaan tutuksi? Olemalla näkyvissä ja läsnä opiskelijoiden ja päättäjien keskuudessa, ei vain nettisivujen ja sähköpostin takana. Opiskelijatoiminnan pitäisi olla ikuista vaalityötä, kampanja käynnissä 24/7. Sillä sitä tietoisuutta kasvatetaan ja aktivoidaan massoja. Ja aktiivisilla massoilla voidaan tehdä lähes ihmeitä.

Kierrettäiskö sääntöjä kohti ikäsyrjintää?

Sanomalehti Keskisuomalainen julkaisi uutisen, jossa Suomen yrittäjien varatoimitusjohtaja arvioi, että kouluttamattomia alle 20-vuotiaita nuoria voitaisiin palkata töihin matalammalla palkalla, jotta he pääsisivät kiinni työelämään ja näin ehkäistäisiin syrjäytymistä. "...heidän kohdallaan voitaisiin poiketa työehtosopimusten sitovuudesta..." varatoimitusjohtaja maalailee haastattelussa.


Työehtosopimus (TES) on työntekijäjärjestön ja työnantajajärjestön, käytännössä siis työntekijän ja työnantajan välinen yleissitova, alakohtainen ja/tai ammattiasemakohtainen sopimus, jossa sovitaan työn tekemisen ehdoista palkkoineen. TES on pakottava ja sillä turvataan kummankin työmarkkinaosapuolen asema. Monesti TES jo määrittelee (korkea)koulutuksen lisäävänä tekijänä palkkaan. No nyt sitten halutaan kiertää tälläistä sääntöä. Pääasiassa idea on kiva, nuorten syrjäytymisen ehkäisy, mutta niinkuin jutun lopustakin voi aistia Kreikka-vertauksella, on lähtökohtana se, että huonossa taloustilanteessa voisi sitten näitä nuoria palkata. Ja nimenomaan yritysten huonossa taloustilanteessa, kukapa nyt hyväntekeväisyyttään vähärahaisia nuoria palkkaisi nurkkiinsa pyörimään, kun vähän suuremmalla rahalla saa koulutetun osaajan.


Ihan omakohtaisella kokemuksella voin kertoa, että ilman koulutustakin löytää hyviä työpaikkoja, ja voi tienatakin ihan hyvin, jopa enemmän kuin esimerkiksi koulutetut ihmiset hoitoalalla. Toki ajattelen tässä kohtaa koulutettujen tarkoittavan joko ammattiin toisella asteella opiskelleita tai korkeakoulun käyneitä. Toki lukiokin on yleissivistävä koulutus, mutta työn kannalta melko merkityksetön. Valtaosa lukion käyneistä jatkaa korkeakouluihin joko suoraan tai välivuosien jälkeen. Keskisuomalaisen uutisella ei luultavastikaan tarkoiteta nyt toisen asteen suorittaneita nuoria. Tuskin siinä valmistumisen ja 20 ikävuoden välissä ehtii vielä pahasti syrjäytymään ilman jatkokoulutus- tai työpaikkaa. Moni kuitenkin valmistuessaan toiselta asteelta on jo 19-vuotias. Useimmilla pojilla edessään on armeija, tytöt hakee ahkerasti jatko-opintoihin, lähtee au paireiksi tai muuta vastaavaa. Toki poikkeuksiakin löytyy.


Mitä uutisella sitten tarkoitetaan? Peruskouluun opintonsa lopettaneita? Uskon todella, että heillä syrjäytymisen riski on suurin. Jos lukiokoulutus on työn kannalta merkityksetön, niin vielä enemmän on peruskoulutus. Toki oppiihan siellä lukemaan ja kirjoittamaan, laskemaan ja kieliäkin puhumaan, mutta työnantajan kannalta peruskoulutus ei suuria eväitä anna. Tiedän kuitenkin erittäin hyvin yhden ainoastaan peruskoulun käyneen henkilön. Töitä on riittänyt ja palkkaa tullut ihan normaalisti. Toki hän on itse kova oppimaan ja tekemään, ja edennytkin "urallaan" sitä mukaa. Mutta epäilen, että jos hänet töihin olisi alkujaan ns. orjapalkalla otettu, ei motivaatio olisi riittänyt. Mutta mitä ajattelee tälläisestä kouluttautuneet ihmiset? Mikä hyöty on kouluttautumisella, jos ilman sitäkin pärjää ja pääsee samoihin tehtäviin... No poikkeuksia löytyy aina, puolin ja toisin. 


Takaisin aiheeseen. Pitäisikö alle 20-vuotiaille kouluttamattomille nuorille antaa töitä matalammalla palkalla? Miksi? Ja mitä töitä? Tuskinpa yrityksen tehokkuutta nostaa mille tahansa paikalle "oppipojan" palkkaaminen halvalla. Erilaisissa urakoissa ja provisiopalkatuissa tehtävissä kokemattomistakin työntekijöistä on varmasti hyötyä, koska niissä työ tekijäänsä motivoi hoitamaan hommia tehokkaasti ja huolella. Ja palkka tulee lopputuloksen mukaisesti, ei sillä väliä onko koulutettu vai ei. Toki se koulutus saattaa tehtävissä auttaa vaikkapa nopeampaan suoritukseen. Mutta tekemällä haalittu kokemuskin siihen jossain vaiheessa vie. Miksi siis tälläisissä tehtävissä rokottaa rahasta? Ja mikä on sitten ero 19- tai 21-vuotiaalla kouluttamattomalla nuorella? Olisiko esitetty palkkaero selitettävissä vai onko tässä kyseessä ikäsyrjintä?

Ei se mainonta vaan kulttuuri

Tänään uutispäivä Demarista luettua: "Sosiaali- ja terveysministeriössä suunnitellaan mietojen alkoholijuomien mielikuvamainonnan kieltämistä." Muun muassa peruspalveluministeri Guzenina-Richardssonin mukaan kiellolla vaikutetaan nimenomaan lasten ja nuorten asenteisiin, koska valistus ei riitä eikä resursseja tarpeelliseen määrään valistusta ole.


Tavallaan ymmärrän myös mainoksen voiman, mutta kyllä se vaan on tämä suomalainen alkoholikulttuuri kun tekee osansa lasten ja nuorten asenteisiin ja mielikuviin. Vaikka kaikki mainonta alkoholiin ja ravintoloihin liittyen kiellettäisiin, siirrettäisiin terassialueet kaduilta katoille pois nuorten silmistä (olen muuten jokseenkin vakuuttunut siitä, että tämä on peruspalveluministerin seuraava huolen aihe keväällä kun terassit taas aukeavat - tai syytä ainakin olisi) ja naamioitaisiin pubit ja baarit joiksikin nuoria ei-kiinnostaviksi asioiksi, kuten postimerkkimuseoiksi tai talousneuvoloiksi (eli pankeiksi), lähtee asenteet ja mielikuvat alkoholia kohden jostain ihan muualta. Vai millä muulla selittyy manner-eurooppalainen juomakulttuuri? Ei siellä överikännäily ole niin yleistä, tai ainakaan näkyvää kuin täällä meillä, mutta ei siellä kyllä mainontaakaan ole rajoitettu ja ikärajatkin viinasten ostoon ovat matalammat. Itse pohjaan kokemukseni aikaan, jolloin asuin Luxembourgissa. Viinipullon sai eurolla ja vodkan parilla. Ihan ruokakaupasta. Hauskintahan tässä on se, että juuri silloin Suomen Tilastokeskus julkaisi raportin, jonka mukaan EU:n suurin alkoholin kuluttaja oli nimenomaan Luxembourg. Ei se siltä vaikuttanut verrattuna Suomeen.


Syksyllä peruspalveluministeri oli otsikoissa keskioluen laimentamiseen liittyvillä ajatuksillaan. Hän kutsui laimentamista Ruotsin malliksi, siellä kulutus on neljänneksen vähäisempää kuin kotimaassamme. Viime kesänä YLEkin uutisoi alkoholinkulutuksen laskusta Ruotsissa. Syytä laskulle ei tiedetty, mutta tuskinpa se liittyy mainontaan tai miedompaan keskikaljaan. Arvioita huumeiden käytön lisääntymisestäkin yhtenä tekijänä on pohdittu. Omat sukulaiseni Ruotsissa tuskin koskaan ostavat mietoja alkoholeja viikonlopun juhliin ja rientoihin. Kyllä siellä viiniä lipitellään päivittäinkin, kuten manner-euroopassa ja sitten ihan perus vodkalla laitetaan ilta käyntiin erilaisten drinkkien muodossa. Oluet he ostavat vahvempina ulkomailta, kuten Suomesta nostaen näin maamme kulutustilastoja. Kuten WHOn raporteistakin hyvin huomaa, on Suomessa mietojen alkoholien kulutus suurinpiirtein puolet kaikesta alkoholeista. Ruotsissa viinit ovat suurin sektori. Kumpi sitten on pahempi paha, keskiolut vai viini? Vai kuuluuko kysymys ennemminkin jo Ruotsin malliin, kumpi on pahempi paha, alkoholi vai huumeet? Mistä päästäänkin aasin sillalla tekstin otsikkotasolle kysyen kumpi on pahempi, normaali näkyvä alkoholimainonta vai pelkkä pimeä huumekauppa diilereineen kaduilla? Toisiaan poissulkevia nämä eivät ole, mutta jos kaduilta katoaa täysin alkoholiin liittyvä mainonta, saa huumeisiin liittyvä "mainonta" enemmän jalan sijaa...