Näytelmä nimeltä rekrytointi

Työnhaku on kyllä jännää puuhaa. Ainakin tälläiselle varsin tunneohjautuvalle ihmiselle. Paikan, jota haen, pitää tuntua hyvältä. Vaikka en varmasti kieltäytyisi suuresta rahasta vähemmän kivan työnkään kohdalla, pitää lähtökohtaisesti työnkuvauksen iskeä suoraan ihon alle ja saada perhoset vatsan pohjassa leijailemaan ihan vain ajattelemalla millaista olisi siinä työssä olla. Koska faktahan se on, että mitä mielukkaampi on pesti ja tehtävät, sitä pidempään siinä viihtyy ja motivoituu panostamaan sekä itsensä että kyseisen tehtävän kehittämiseksi. Ehkä se rajaa paljon pois ja nostaa rimaakin, mutta uskon vakaasti, että jokaiselle löytyy se oikea. Se työ, jonka parissa viihtyy ja jota tekee halulla, ei pakolla.


Itse monessa rekrytoinnissa työnantajana toimineena on tullut nähtyä hyviä ja huonoja hakemuksia, ja sitä kautta on ollut aika helppo rakentaa omakin hakemus. Silti moni asia on vaikea saada lyhyesti ja ytimekkäästi selitettyä paperille. Ihan ensimmäinen haaste on koulutusohjelmani... Music and Media Management. Se vaan on pakko avata tarkemmin, koska pelkkä nimi johtaa harhaan. Ainakin ihmisten kanssa keskustellessa lähes joka kerta kuulee vastakysymyksenä: "Ai soitaksä jotain instrumenttia? Tuleeks susta musiikinopettaja?". Juu ei tule ja en soita. Hakemukseen olen tämän siis päättänyt selittää tarkemmin, työnantajat kun tuskin Googlaavat kyseisen ohjelman sisältöä itse ja erehtyvät luulemaan minua joksikin taide- ja kulttuurihörhöksi. Anteeksi sanan hörhö käyttö, mutta kun sitten joskus valmistun, olen Bachelor of Culture and Arts ja haen tehtäviä esimerkiksi markkinoinnin puolelta, niin kyllähän tuo tutkintonimike viittaa aivan muuhun kuin business-opintoihin...


No sitten yksi haaste itselläni on selittää työskentely opiskelijakunnassa. Pakkohan niitäkin tehtäviä ja vastuita on hieman avata, sillä täysin toiminnasta tietämättömän korviin se äkkiseltään kuulostaa niiden omien vuosien takaisten opiskeluidensa aikaiselta kerhotoiminnalta, jossa porukalla kokoonnuttiin silloin tällöin kuppilaan pelaamaan pelejä tai juhlimaan. Ehkä joskus lähdettiin hiihtoretkelle porukassa tai harjoiteltiin valokuvaamista. Ja kun se ei sitä ole ollut vaan moni taito ja osaamisalue on minullekin tullut juuri niiden tehtävien kautta, joita opiskelijakunnassa olen hoitanut.


Kun sitten kaiken osaamisen ja perustelut siitä, miten se korreloituu juuri avoimeen työpaikkaan, on saanut hiottua hakemukseen ja ansioluetteloon on hakemus lähetettävä eteenpäin. Iskee paniikki. Onko minusta sittenkään tähän työhön? Tavoittelenko liian suuria saappaita? Ja hetki sitten olen paikan jostain bongannut ja silkalla itsevarmuudella ja -tietoisuudella siihen päättänyt hakea. Onneksi paniikki menee ohi sekunnissa parissa, ja muuttuu lähinnä jännitykseksi siitä, kutsutaanko haastatteluun. Sitten kun hakemuksia on lähettänyt useita, eikä mistään kuulu mitään, iskee raivo. Ei sitten. Ei väkisin. Pitäkää työnne. Varsinkin työn kohdalla, johon itse tietää sopivansa kuin nenä päähän. Ehken sittenkään osannut kirjoittaa sitä hakemukseen. Tai ehkä siellä firmassa on valittu tehtävään joku henkilö sisältäpäin tai suhteiden avulla, mutta haku on avattu laajemmalle yleisölle vain, jotta se näyttäisi hyvältä. Reilua on näissä tilanteissa sentään se, etteivät hukkaa omaa eikä hakijoiden aikaa turhilla haastatteluilla. Sitten on niitä, jotka haluavat näyttää vielä paremmilta, kutsuen kaikki potentiaaliset haastatteluun, vaikka tulos on jo selvä. Siinä hukkaa hakija aikansa lisäksi usein myös rahaa matkustaessaan haastattelua varten paikan päälle.


Mietin vaan, että missä kohtaa iskee luottopula kaikkia mahdollisia työnantajia kohtaan. Kun seuraavan kerran tulee kutsu haastatteluun, kysynkö jo suoraan puhelimessa, että onko tämä vain osa suurta näytelmää, vai onko siihen työhön ihan oikeasti mahdollista päästä. Ehken sentään. Perus hymy naamariin ja paikalle vakuuttamaan parhauttani. Olisi silti mukavaa, jos näissä "tule nyt haastatteluun, mutta olemme jo valinneet tehtävään toisen" -tyyppisissä tilanteissa rekrytoija voisi edes vihjaista tilanteesta. Ihan vaikka sanomalla, että "meillä on täällä yksi melko varma tapaus jo, mutta ajattelimme nyt vielä katsoa muutkin kortit, josko sieltä löytyisi joku parempi". Siinä voisi sitten hakija mennä omaan itseensä, että lähteekö haastamaan vai antaako olla. Itse ainakin arvostaisin.

Laiska opiskelijatoiminta hurmoksessa

Julkaisin tuossa taannoin Facebook-sivuillani linkin mielestäni erinomaiseen blogitekstiin opiskelijapoliitikkona toimimisesta. Itsekin kolme vuotta aktiivisesti opiskelijakunnassa toimineena löysin monia pointteja ja uuttakin näkökulmaa aiheeseen. Riviopiskelijoiden aktivoiminen ja järjestäytyminen on haastavaa mutta tarpeellista, erityisesti edunvalvonnan kannalta. Ja sehän on se opiskelijajärjestöinen ensisijainen lakisääteinen tehtävä. 


Ihmettelin samalla kommenttina linkityksessäni ylioppilaskuntien ja opiskelijakuntien erilaisuutta. Aikalailla samat edut ja palvelut saa opiskelijakuntien puolella ammattikorkeakouluissa vapaaehtoisesti jäseneksi liittymällä kolmas- tai jopa neljäsosahinnalla siitä, mitä ylioppilaskuntien puolella. Tottahan se on, että ylioppilaskuntien jäsenmaksua reilulla 40 eurolla vuosittain nostaa YTHS maksu, mutta silti pelkälle jäsenyydelle (joka yliopistopuolella on muuten pakollista, jos joku ei satu tietämään) hintaa jää reilusti paljon enemmän mitä jäsenyys opiskelijakunnissa kautta maan kustantaa. En nyt tehnyt tiukkaa tutkimusta vuosihinnoista, mutta oletukseni on viime vuosiin perustaen, että ylioppilaskuntien jäsenyys kustantaa keskimäärin 90-100 euroa, kun taas opiskelijakunnilla 22-28 euroa.


Lähtökohdiltaan ylioppilaskunnat ja opiskelijakunnat ovat varsin eri viivoilla. Yo-kunnat ovat eläneet vuosikymmeniä (tai satoja, Helsingin yliopiston ylioppilaskunta HYY on kaiketi perustettu alkujaan 1860 luvun loppupuolella) ja olleet aktiivisia tahoja maan politiikassa. Ammattikorkeakoulut itsessään ovat varsin nuoria, jopa niin nuoria, että moni tänä päivänä kyseisessä instituutiossa opiskeleva ei edes tiedä ettei kyseistä koulua vielä hänen syntymänsä hetkellä ollut olemassakaan. Vastahan väliaikaisten ammattikorkeakoulujen kokeilu aloitettiin vuonna 1991 ja vakinaisella toimiluvalla aloittaneet AMK:t starttasivat toimintansa lukukaudelle 1996-1997. Johan silloin oli Suomen ensimmäisestä maailmanmestaruudestakin jääkiekossa kulunut reilu vuosi. Ja vasta vuonna 2005 tulivat sitten lakisääteiset opiskelijakunnat, tosin moni oli aloittanut toimintansa jo aiemmin yhdistyspohjaisena toimintana. Periaatteessa vanhin opiskelijakunta voisi olla nyt 21-vuotias. Viime vuonna muutama opiskelijakunta juhli 15-vuotista taivaltaan, mutta suurempia lukuja en muista nähneeni. On siis vähän eri ikäisistä organisaatioista ja vakiintuneista asemista kyse. Vielä kun heitetään kehiin se fakta, että yo-kunnille jäsenet tulevat automaattisesti tuoden rahaa mukanaan ja kun taas opiskelijakunnat tekevät niska limassa työtä joka ikinen vuosi rekrytoidakseen uusia ja vanhoja jäseniä rekistereihinsä, on ihan selvää, että toisella näistä tahoista on aikaa ja rahaa panostaa laajamittaiseen edunvalvontaan toista enemmän. Varmaan ymmärrät kertomattakin kummasta on kyse.

Vaikka opiskelijakunnat järjestävät paljon erilaisia tapahtumia ja bileitä rahoittaakseen osittain toimintaansa toisin kuin isosiskona toimivissa yo-kunnissa, on nykypäivän suuntaus kaikilla opiskelijakunnilla edunvalvontapainotteinen. Ja hyvä niin. Halu vaikuttaa ja huolehtia opiskelijoiden hyvinvoinnista, laadukkaasta koulutuksesta ja eduista on se ensisijainen asia opiskelijakunnan toiminnassa. Ongelmana on kuitenkin halun ja käytännön toiminnan yhtenemättömyys. Rahaa tuottavia bileitä on järjestettävä edelleen, vaikkakin vain muutama kerta vuoteen ja niitä markkinoidaan varsin näyttävästi, jotta kävijöitä tulee mahdollisimman paljon. Samaan aikaan aktiivitoimijoiden keskuudessa valmistellaan poliittisia ohjelmia ja kontaktoidaan päättäjiä ja vaikuttajia, otetaan kantaa asioihin ja edustetaan opiskelijoita erilaisissa työryhmissä ja hallinnoissa. Tulos: riviopiskelijalle toiminta näyttäytyy bilepainotteisena. Ystävääni ja vanhaa opiskelija-aktiivia lainaten:  "Sopiiko muuten olettaa, että muutkin amk-opkut ovat Olli Opiskelijan silmissä viihdelaitos, vaikka toimijat ovatkin laput silmillä ihan kickseissä siitä, kuinka on taas tehty kovaa vaikutustyötä?" Sitä sopii miettiä. 

Ja sitä tulee miettiä. Ettei vaan nuo edellä mainitut kicksit johtaisi hurmokseen menestyksestä. Se kun ei todellakaan ole ikuista saati jatkuvaa. Ilman ahkeraa uurastusta jo kerran saavutettu menestyskin katoaa. Tässä kun ollaan vielä aivan junioreita unelmoimassa ammattilaisurasta. "Terve tyytyväisyys omaan tai organisaation suoritukseen kääntyy helposti ensin itsetyytyväisyydeksi ja sitten laiskuudeksi. Uskotaan, että oman itsen, tiimin tai organisaation erinomaisuus voi kannatella yhä useampia kompromisseja. Töitä ei enää tehdä palavasti, vaan rutiinilla. Hyväksytään, että läksyt jäävät joskus vähemmälle. Hyväksytään, että työpäivä loppuu hieman aikaisemmin. Tappio harmittaa, mutta ei välitetä siitä, koska seuraava voittohan on aivan nurkan takana." Näin kirjoittaa Mikko Laaksonen blogitekstissään 5 tapaa puhkaista itsetyytyväisyyden kupla. Ja mielestäni se on aika osuvasti kirjoitettu aiheeseen liittyen. 

Opiskelijaliikettä kokonaisuudessaan kuvataan monin paikoin passiiviseksi ja pysähtyneeksi, jopa laiskaksi. Rohkeita kannanottoja tai mielenilmauksia, joilla päättäjät saadaan puheiden sijaan toimimaan näkee harvassa. Enkä tässä nyt tarkoita, että räväköillä ulostuloilla pelastettaisiin koko opiskelijaliike, vaan sen tulee lähteä pienestä, niistä oman korkeakoulun opiskelijoiden aktivoinnista. Virkamiesmäiseen tapaan nysvääminen toimistokoloissa päivästä toiseen ei kannanottojen määrästä riippuenkaan tee liikkeelle juuri mitään eikä näytä riviopiskelijalle merkittävältä toiminnalta. Jos opiskelijaliikettä haukutaan laiskaksi niin sitä laiskempaa on riviopiskelijoiden porukka. Ja miksipäs ne riviopiskelijat aktivoituisivat jos ei esimerkkiä näytetä aktiivitoimijoiden suunnasta. Niinkuin mille tahansa tuotteelle tai toiminnalle tarvitaan kasvot ja esikuva, niin myös opiskelijatoiminnalle. Ja millä ne kasvot tehdään? Sillä että tullaan tutuksi. Ja millä korkeakoulussa tullaan tutuksi? Olemalla näkyvissä ja läsnä opiskelijoiden ja päättäjien keskuudessa, ei vain nettisivujen ja sähköpostin takana. Opiskelijatoiminnan pitäisi olla ikuista vaalityötä, kampanja käynnissä 24/7. Sillä sitä tietoisuutta kasvatetaan ja aktivoidaan massoja. Ja aktiivisilla massoilla voidaan tehdä lähes ihmeitä.

Kierrettäiskö sääntöjä kohti ikäsyrjintää?

Sanomalehti Keskisuomalainen julkaisi uutisen, jossa Suomen yrittäjien varatoimitusjohtaja arvioi, että kouluttamattomia alle 20-vuotiaita nuoria voitaisiin palkata töihin matalammalla palkalla, jotta he pääsisivät kiinni työelämään ja näin ehkäistäisiin syrjäytymistä. "...heidän kohdallaan voitaisiin poiketa työehtosopimusten sitovuudesta..." varatoimitusjohtaja maalailee haastattelussa.


Työehtosopimus (TES) on työntekijäjärjestön ja työnantajajärjestön, käytännössä siis työntekijän ja työnantajan välinen yleissitova, alakohtainen ja/tai ammattiasemakohtainen sopimus, jossa sovitaan työn tekemisen ehdoista palkkoineen. TES on pakottava ja sillä turvataan kummankin työmarkkinaosapuolen asema. Monesti TES jo määrittelee (korkea)koulutuksen lisäävänä tekijänä palkkaan. No nyt sitten halutaan kiertää tälläistä sääntöä. Pääasiassa idea on kiva, nuorten syrjäytymisen ehkäisy, mutta niinkuin jutun lopustakin voi aistia Kreikka-vertauksella, on lähtökohtana se, että huonossa taloustilanteessa voisi sitten näitä nuoria palkata. Ja nimenomaan yritysten huonossa taloustilanteessa, kukapa nyt hyväntekeväisyyttään vähärahaisia nuoria palkkaisi nurkkiinsa pyörimään, kun vähän suuremmalla rahalla saa koulutetun osaajan.


Ihan omakohtaisella kokemuksella voin kertoa, että ilman koulutustakin löytää hyviä työpaikkoja, ja voi tienatakin ihan hyvin, jopa enemmän kuin esimerkiksi koulutetut ihmiset hoitoalalla. Toki ajattelen tässä kohtaa koulutettujen tarkoittavan joko ammattiin toisella asteella opiskelleita tai korkeakoulun käyneitä. Toki lukiokin on yleissivistävä koulutus, mutta työn kannalta melko merkityksetön. Valtaosa lukion käyneistä jatkaa korkeakouluihin joko suoraan tai välivuosien jälkeen. Keskisuomalaisen uutisella ei luultavastikaan tarkoiteta nyt toisen asteen suorittaneita nuoria. Tuskin siinä valmistumisen ja 20 ikävuoden välissä ehtii vielä pahasti syrjäytymään ilman jatkokoulutus- tai työpaikkaa. Moni kuitenkin valmistuessaan toiselta asteelta on jo 19-vuotias. Useimmilla pojilla edessään on armeija, tytöt hakee ahkerasti jatko-opintoihin, lähtee au paireiksi tai muuta vastaavaa. Toki poikkeuksiakin löytyy.


Mitä uutisella sitten tarkoitetaan? Peruskouluun opintonsa lopettaneita? Uskon todella, että heillä syrjäytymisen riski on suurin. Jos lukiokoulutus on työn kannalta merkityksetön, niin vielä enemmän on peruskoulutus. Toki oppiihan siellä lukemaan ja kirjoittamaan, laskemaan ja kieliäkin puhumaan, mutta työnantajan kannalta peruskoulutus ei suuria eväitä anna. Tiedän kuitenkin erittäin hyvin yhden ainoastaan peruskoulun käyneen henkilön. Töitä on riittänyt ja palkkaa tullut ihan normaalisti. Toki hän on itse kova oppimaan ja tekemään, ja edennytkin "urallaan" sitä mukaa. Mutta epäilen, että jos hänet töihin olisi alkujaan ns. orjapalkalla otettu, ei motivaatio olisi riittänyt. Mutta mitä ajattelee tälläisestä kouluttautuneet ihmiset? Mikä hyöty on kouluttautumisella, jos ilman sitäkin pärjää ja pääsee samoihin tehtäviin... No poikkeuksia löytyy aina, puolin ja toisin. 


Takaisin aiheeseen. Pitäisikö alle 20-vuotiaille kouluttamattomille nuorille antaa töitä matalammalla palkalla? Miksi? Ja mitä töitä? Tuskinpa yrityksen tehokkuutta nostaa mille tahansa paikalle "oppipojan" palkkaaminen halvalla. Erilaisissa urakoissa ja provisiopalkatuissa tehtävissä kokemattomistakin työntekijöistä on varmasti hyötyä, koska niissä työ tekijäänsä motivoi hoitamaan hommia tehokkaasti ja huolella. Ja palkka tulee lopputuloksen mukaisesti, ei sillä väliä onko koulutettu vai ei. Toki se koulutus saattaa tehtävissä auttaa vaikkapa nopeampaan suoritukseen. Mutta tekemällä haalittu kokemuskin siihen jossain vaiheessa vie. Miksi siis tälläisissä tehtävissä rokottaa rahasta? Ja mikä on sitten ero 19- tai 21-vuotiaalla kouluttamattomalla nuorella? Olisiko esitetty palkkaero selitettävissä vai onko tässä kyseessä ikäsyrjintä?

Ei se mainonta vaan kulttuuri

Tänään uutispäivä Demarista luettua: "Sosiaali- ja terveysministeriössä suunnitellaan mietojen alkoholijuomien mielikuvamainonnan kieltämistä." Muun muassa peruspalveluministeri Guzenina-Richardssonin mukaan kiellolla vaikutetaan nimenomaan lasten ja nuorten asenteisiin, koska valistus ei riitä eikä resursseja tarpeelliseen määrään valistusta ole.


Tavallaan ymmärrän myös mainoksen voiman, mutta kyllä se vaan on tämä suomalainen alkoholikulttuuri kun tekee osansa lasten ja nuorten asenteisiin ja mielikuviin. Vaikka kaikki mainonta alkoholiin ja ravintoloihin liittyen kiellettäisiin, siirrettäisiin terassialueet kaduilta katoille pois nuorten silmistä (olen muuten jokseenkin vakuuttunut siitä, että tämä on peruspalveluministerin seuraava huolen aihe keväällä kun terassit taas aukeavat - tai syytä ainakin olisi) ja naamioitaisiin pubit ja baarit joiksikin nuoria ei-kiinnostaviksi asioiksi, kuten postimerkkimuseoiksi tai talousneuvoloiksi (eli pankeiksi), lähtee asenteet ja mielikuvat alkoholia kohden jostain ihan muualta. Vai millä muulla selittyy manner-eurooppalainen juomakulttuuri? Ei siellä överikännäily ole niin yleistä, tai ainakaan näkyvää kuin täällä meillä, mutta ei siellä kyllä mainontaakaan ole rajoitettu ja ikärajatkin viinasten ostoon ovat matalammat. Itse pohjaan kokemukseni aikaan, jolloin asuin Luxembourgissa. Viinipullon sai eurolla ja vodkan parilla. Ihan ruokakaupasta. Hauskintahan tässä on se, että juuri silloin Suomen Tilastokeskus julkaisi raportin, jonka mukaan EU:n suurin alkoholin kuluttaja oli nimenomaan Luxembourg. Ei se siltä vaikuttanut verrattuna Suomeen.


Syksyllä peruspalveluministeri oli otsikoissa keskioluen laimentamiseen liittyvillä ajatuksillaan. Hän kutsui laimentamista Ruotsin malliksi, siellä kulutus on neljänneksen vähäisempää kuin kotimaassamme. Viime kesänä YLEkin uutisoi alkoholinkulutuksen laskusta Ruotsissa. Syytä laskulle ei tiedetty, mutta tuskinpa se liittyy mainontaan tai miedompaan keskikaljaan. Arvioita huumeiden käytön lisääntymisestäkin yhtenä tekijänä on pohdittu. Omat sukulaiseni Ruotsissa tuskin koskaan ostavat mietoja alkoholeja viikonlopun juhliin ja rientoihin. Kyllä siellä viiniä lipitellään päivittäinkin, kuten manner-euroopassa ja sitten ihan perus vodkalla laitetaan ilta käyntiin erilaisten drinkkien muodossa. Oluet he ostavat vahvempina ulkomailta, kuten Suomesta nostaen näin maamme kulutustilastoja. Kuten WHOn raporteistakin hyvin huomaa, on Suomessa mietojen alkoholien kulutus suurinpiirtein puolet kaikesta alkoholeista. Ruotsissa viinit ovat suurin sektori. Kumpi sitten on pahempi paha, keskiolut vai viini? Vai kuuluuko kysymys ennemminkin jo Ruotsin malliin, kumpi on pahempi paha, alkoholi vai huumeet? Mistä päästäänkin aasin sillalla tekstin otsikkotasolle kysyen kumpi on pahempi, normaali näkyvä alkoholimainonta vai pelkkä pimeä huumekauppa diilereineen kaduilla? Toisiaan poissulkevia nämä eivät ole, mutta jos kaduilta katoaa täysin alkoholiin liittyvä mainonta, saa huumeisiin liittyvä "mainonta" enemmän jalan sijaa...

Viihde vilkastuttaa aivotoimintaa

Usko Eevertti Luttinen. Tuo Sorvankylän pikkasen kappelin tuskainen pappi. Sanamuunnoksillaan suomalaisten lauantai-iltoja riemastuttava tai toisia jopa tuskastuttava Putous-hahmo on saanut monien aivot raksuttamaan. Uskon puheita kuunnellaan korva tarkkana ja käännetään ja väännetään jokainen sanapari sen toivossa, että paljastuu jälleen jotain hauskaa. Lapsille sopimatonta tekstiähän tuo välillä on, mutta aivoille oivaa jumppaa. Sanat kääntyilevät ajatuksissa kuin Rubikin kuutio. Jos ristikoiden ratkomisen sanotaan tekevän aivoille hyvää, uskon vakaasti, että myös Uskon kuunteleminen ajaa saman asian.


Hiljattain oli uutisointia myös tutkimuksesta, jonka mukaan Angry Birdsin pelaaminen helpottaa Altzheimer-taudin oireita. Niille, jotka eivät tiedä, Altzheimer on yksi yleisimmistä dementiaa aiheuttavista taudeista ja dementian tyypillisin oire on muistin huononeminen. Ja niille, jotka eivät tiedä mikä on Angry Birds, niin sanottakoot, että ainakin henkilökohtaisesti se on ehkä kaikkein parhain kiukun purkamiskanava, kukapa voisi enää raivota ammuttuaan röhkiviä possuja kasalla erinäköisiä lintuja. Edellä mainitun tutkimuksen mukaan aivoja stimuloivien älypelien, kuten Angry Birdsin pelaaminen vähentää laskostuneen proteiinin muodostumista. Väärin laskostuneet proteiinit voivat aiheuttaa sairauksia kuten Altzheimeria.


Ei siis ole täysin turhaa ajanhukkaa viettää vapaita hetkiään tietynlaisen viihteen parissa, on se sitten kännykkäpeli tai tv-ohjelma. Kohtuudella.

Blogista rock kaukana

Ei tästä mikään musiikkiblogi tule. No worries. Eikä mikään VR:n mainosblogi. Myönnettäköön kuitenkin, että saattaapa tuo musiikki tai junatkin joskus ajatuksia nostattaa niin, että ne kirjainketjuiksi tänne päätyvät. Tarkoitus kun on blogissa lähinnä purkaa ajankohtaisia, tunteita kuohuttavia tai muuten vaan mieleen nousevia asioita ja ilmiöitä.

Mistä nimi ratakiskorock?


Välillä tuntuu, että asioita on väännettävä ratakiskosta, joten oli se ratakisko sitten mielestäni kovin sopiva nimi uudelle kirjoittelualustalle. Rock on lähinnä pieni sivumauste. No okei, myönnettäköön, että blogin nimi Ratakisko ei pelkilteen ollut saatavilla. Rock kuitenkin varsin muuttuvaisena, muista tyylilajeista vaikutteita hakevana ja niitä sekoittavana, varsin asenteellisena pidetty tyyli, sopii kuin nenä päähän ratakiskon jatkeeksi.