Puhki kuluneet naamat

Urheilutoimittajana julkisuuteen joskus 90-luvun lopulla noussut Viivi Avellán palaa ruutuun uuden Huvipuisto-ohjelman juontajana. 2000-luvun alun tiukasta "Sinä olet Heikoin Lenkki" -lausahduksestaan muistamamme Kirsi Salo palaa television ihmeelliseen maailmaan Kirsi ja himoshoppaajat -ohjelmallaan. Ja nyt sitten vuodesta 97 tunnettu BumtsiBum-juontaja Marco "naminami" Bjurström aloittaa Nelosen uutisankkurina. Sitten on Vappu Pimiät ja Janne Katajat, joita nähdään noin joka toisessa kotimaisessa ohjelmassa. Ja monet muut ohjelmasta toiseen alati vaihtavat juontajat. Piiri pieni pyörii...


Eikö tässä maassa ole muita valovoimaisia, esiintymiskykyisiä ja osaavia ihmisiä televisiota tekemään? Miksei meitä katsojia arvosteta tarjoamalla uutta ja tuoretta? Samat naamat vuodesta toiseen, ehkä pienellä tauolla höystettynä tai sitten yhteen putkeen. Joka tapauksessa, kyllä naamakin kuluu puhki. Nelosen uutisten päätoimittaja Eero Hyvönen kertoo Hesarin verkkosivujen uutisoinnissa, että "Tasapaksujen uutislähetysten aika on ohi, sen voin luvata seurattuani Marcon ja Mikon yhteistyötä talven ja kevään aikana. Nelosen uutisten ja Helsingin Sanomien kunnianhimoinen journalismi saa tulkit, joista välittyy karisma ja halu kertoa uutiset selkeästi, havainnollisesti ja koskettavasti..." No ihan kiva joo, tässä on mulle varmasti sitä peräänkuuluttamaani tuoreutta ja uutuutta. Mutta olisko mitenkään voinut ajatella, että viihdemaailmasta temmatun, joka kodissa ihan sata varmasti jonkun ohjelman kautta niiiiiiiin nähdyn juontajan sijaan olisi voitu pestata joku uusi kasvo. Joku, joka on edellä olevan sitaatin mukainen, mutta myös vakuuttava. On Marcokin varmasti vakuuttava. Onhan Uutisvuodosta uutisankkuriksi hypännyt Peter Nymankin vakuuttava. Mutta silti. Joku uusi kyky, uusi kasvo, uusi ihminen jäi vaille tätäkin paikkaa. Mutta toki kyseessä on ala, jossa ilmeisesti vain suhteilla on tekemistä.


Aina poliitikoista huudellaan ja kirjoitellaan, että pitäisi saada eduskuntaan uutta verta. Kaiken maailman Väyryset ja Kanervat kun ovat istuneet siellä vuosikymmenet. Sekin on ihan totta, päätöksen teossa tarvitaan uusia ihmisiä ajatuksineen ja ideoineen. Mutta pitkästä kokemuksesta on hyötyä sielläkin. Ei keksitä pyörää aina vaan uudelleen.  Ja sitäpaitsi, kansahan ne ihmiset eduskuntaankin valitsee.Televisiossa kokemuksen voisi kuitenkin hyvin sijoittaa kameroiden toiselle puolen. Ja laittaa valokeilaan uusia kasvoja. Sitä katsojat haluavat. äänestetään vaikka! Eihän kukaan tykkää jatkuvasti pyörivistä uusinnoistakaan.

Kiiltokuvien Suomi

Vaikka välillä olenkin hieman muutosvastainen, olen silti suhteellisen kyvykäs sopeutumaan muutoksiin. Ehkä se johtuu nopeasta kehityksestä päivittäisessä toimintaympäristössämme. Aikanani on siirrytty lankapuhelimista kännyköihin ja Skypeen, C-kaseteista iPodeihin ja Spotifyihin, kirjekavereista sosiaaliseen mediaan, markasta euroon ja niin edelleen. Voisi ajatella, että mikäs siinä. Kyllähän hyvään suuntaan tapahtuvien muutosten parissa oppii nopeastikin olemaan.

Mutta entäs ne huonot muutokset? Jollekin toki euro on edelleen markkaa huonompi ja toinen ei osaa tai halua käyttää tietokoneita. Ne on valintoja, tietoisia tai alitajuisia. Huonona muutoksena pidän enemmänkin yhteiskuntamme lisääntyvää väkivaltaisuutta. Viime viikonlopun tragedia Hyvinkäällä näin esimerkkinä. Vasta luettuani useita ihmettelyitä ja kummasteluita siitä miten tälläistä kauheaa voi tapahtua Suomessa, huomasin ettei uutinen sinällään hetkauttanut minua juuri lainkaan. Toki se on erittäin ikävää, mutta tälläistä nykyään tapahtuu. Ei pitäisi, ei saisi, mutta silti niin tapahtuu aina silloin tällöin. Näemmä.

Syytin itseäni kylmäksi, piittaamattomaksi ja julmaksi ihmiseksi. Mietin kuitenkin, miksi tuorein uutinen ei koskettanut minua niinkuin esimerkiksi viiden vuoden takainen Jokelan murhenäytelmä. Tai Kauhajoki. Tai naapurimaamme tapaus Utøyalla. Läheisiä tai tuttavia ei ollut missään näistä mukana, joten nekään eivät olleet ns. henkilökohtaisia tapahtumia. Ainut keksimäni syy reagoinnille tai sen puutteelle on se, että jollain tapaa tälläiset ikävät tapahtumat eivät enää yllätä. Ne ovat tiedostettu osa elämäämme, nykyaikaa ja nyky-yhteiskuntaa. Edelleen, näin ei saisi olla, enkä todella pidä sitä hyvänä asiana, mutta miksi kieltää totuutta. Se ei auta mitään, päinvastoin. Tuudittautuminen hyvinvointivaltio-kulissiin ja turvallisuuteen kääntyy vielä meitä vastaan. Tosiasiat on tunnistettava ja tunnustettava, jotta niihin voidaan puuttua. Vähän niinkuin päihdeongelmaisten kanssa, parantuminen voi alkaa vasta tunnustettuaan ongelman. Suomi tarvitsee nyt oman katkaisuhoitonsa.

Mielestäni Journalisti-lehden toimittaja Meri Valkama pohtii asioita aika hyvin blogissaan Yksittäistapausten maa. Miettikääpä ihan oikeasti, että "Väkilukuun suhteutettuna meillä tapetaan ihmisiä yhtä paljon kuin Itä-Balkanilla, Baltian maissa ja Itä-Euroopassa." Ei ole kauaakaan, kun katsoin jotain matkailuohjelmaa, jossa pääsanoma oli, että kyseisillä alueilla tapahtuu niin paljon ryöstöjä, raiskauksia ja murhia, ettei sinne kannata ainakaan yksin matkustella. Pitäisiköhän Suomestakin kertoa samaa ulkomaille? Jollain ihmeen konstilla tarina yksittäistapauksista menee kuitenkin muualla maailmassakin läpi, kun Suomi kerta toisensa jälkeen loistaa kärkipäässä kaiken maailman "paras maa" -tutkimuksissa ja kyselyissä. Onkohan Suomi ainut kiiltokuvan taakse piiloutuva maa, vai onko tässä kyse laajemmastakin ongelmasta, josta yhteisesti vaietaan? Tai oikeastaan pitäisi kysyä, miksi siitä vaietaan.

Tasavertaiset onnittelut 2. asteen opintonsa päättäville

Kesä ja kärpäset. Kevät ja ylioppilaat. Mitä muuta kulunutta tähän vielä keksisi?

Hyttysen toukkia veden pintakalvoon kiinnittyneinä.

Ensinnäkin A) kesästä ensimmäisenä tulee kylläkin mieleen ötökkätasolla hyttyset (tai hämähäkit araknofobiaiselle). Uutisissakin juuri kerrottiin, että tästä tulee taas runsas hyttyskesä. Hyttyslajikkeita meillä Suomessa on nelisenkymmentä. Ja ne kaikki aikovat tulevanakin kesänä inistä meidän korviemme juuressa. Kärpäsistä ei uutisoida, vaikka niitä lajikkeita onkin arvostetun lähteen (Wikipedia) mukaan 3800 eri lajiketta ihan täällä kotomaassamme. Tiesittekö muuten, että paarmat ovat yksi kärpäsheimo?


Ja sitten se B. Missä on hehkutus ammattiin valmistuvista yleissivistävät opintonsa päättävien ylioppilaiden rinnalla? Suomen Ammattiin Opiskelevien Liitto SAKKI ry järjesti alkuviikosta mediahuomiota herättäneen marssin asian puolesta. Itse olen valmistunut ylioppilaaksi vuonna miekka ja kivi, mutta näin jälkikäteen arvostaisin kyllä ammattitutkintoa enemmän. Ylioppilaana et tosissaan ole yhtään mitään, ammattiin valmistuneena sinulla on jo ammatti. Kyllä se on mielestäni suurempi saavutus.


Aikaisemmin yliopistoihin pääsyn yksi kriteereistä oli ylioppilastutkinnon suorittaminen. Nykyään, onneksi, on tätäkin kriteeriä saatu muutettua nykyaikaisemmaksi. Yliopistohaku.fi:ssäkin yhteishakukelpoiseksi luetellaan muiden muassa nämä tutkinnot suorittaneet:

• vähintään kolmivuotisen ammatillisen perustutkinnon tai sitä vastaavat aikaisemmat opinnot
• näyttötutkintona ammatillisen perustutkinnon, ammattitutkinnon tai erikoisammattitutkinnon tai niitä vastaavan aikaisemman tutkinnon

Tältä pohjalta kun noita toisen asteen koulutuksia verrataan, ovat ne silminnähden samalla viivalla. Mutta. And there's always a but. Jos nuori toisen asteen jälkeen jääkin vailla opiskelupaikkaa korkeakoulussa, tai vailla työpaikkaa, niin yhdenvertaisuus on historiaa. Kela nimittäin maksaa opintonsa päättäneelle työttömälle työnhakijalle työmarkkinatukea, mutta kun kyse on alle 25-vuotiaista, on ammatillinen koulutus yksi tuen saamisen kulmakivistä. Ylioppilaat joutuvat odottamaan 5 kuukautta päästäkseen kiinni tuohon etuun. No joo, on siinä monta muutakin tekijää, mutta noin karrikoidusti ajateltuna ammatillisella koulutuksella olisi elantosi taattu, vaikka olisitkin työtön. En siis mitenkään halua kannustaa ketään opiskelemaan itseään työttömäksi, mutta se vaan on karu fakta tänä päivänä, ettei kaikille osaajille töitä löydy ainakaan ihan heti. Ammattiin opiskelevilla on sentään osaaminen oman alan töihinsä, mutta mitä ylioppilailla on? Tietoa ja taitoa, jolla yksistään ei työssä tehdä yhtikäs mitään.

Tarkoitukseni ei ole mollata ylioppilaita, ei suinkaan. Kaikille ei vaan löydy heti yläasteen jälkeen mielenkiintoista tai sopivaa koulutusta ammattiopistoista. Eikä pidäkään löytyä. Siksi lukioon jatkaminen onkin hyväksi. Vaihtoehtoisesti kun voisi myös ajatella jättävänsä opinnot siihen. Se mikä minua ihmetyttää, on lukiokoulutuksen "tiede"painotteisuus. Yläasteella on sentään TET-viikkoja, mutta missä on lukiokoulutuksen yhteydet työelämään? Ehkä niitä jossain häilyvästi voi nähdä, mutta eikö olisi toivottavaa, että mitä pidemmälle kouluttautuu, sitä enemmän koulutus myös yhtyisi työelämään? Aikanaan ala-asteella oli taksvärkkipäivä. Yksi päivä työtä tehden. Oli se sitten oikeassa firmassa tai kotona siivoten, mutta töitä kuitenkin. Ylä-asteella kaksi muutaman viikon mittaista työelämään tutustumisjaksoa ihan oikeissa työpaikoissa. Lukiossa... ei mitään. Luulisi, että koko yhteiskunnan kannalta olisi järkevää lisätä lukiokoulutukseen työelämäyhteistyötä ja työharjoittelua. Näin lukionuoretkin saisivat lisäkokemusta työmaailmasta, ja kenties löytäisivät helpommin kesätöitä tai töitä lukion päätteeksi ennen seuraavia opiskeluita. Loppujen lopuksi, kaikki koulutushan tähtää työn tekemiseen sitten joskus aikuisena.

Onnittelut nyt kuitenkin tasapuolisesti kaikille ammattiin valmistuville, lukion päättäville ja ylioppilaille!

Kuluja ei kateta lipputuloilla, sanoi korkeakouluopettaja

Jääkiekko. Tuo tunteita herättävä kansallislaji. Eikun hei, pesäpallo onkin kansallislajimme. Jääkiekko vain yksi muiden joukossa. Tai ei nyt sentään. Se on ainut (suuren yleisön) laji jossa maamme menestyy vuodesta toiseen hyvin. Siksi sitä halutaan katsoa sankoin joukoin. Kukapa ei haluaisi kanssaelää onnistumisia ja voittoja? Siksi saksalainen formulakuljettaja Nico Rosbergikin luetaan aina pärjätessään suomalaiseksi, vaikka lippu nimen vieressä kertookin toista.


Kysyntää on siis. Mutta niin on tarjontaakin. Kuten monista viime aikojen kommenttifoorumeista olemme saaneet lukea ja kuulla, on SM-liigassa liian monta runkosarjan ottelua, EHL-turnaukset voisi pudottaa puoleen ja MM-kisat järjestää joko kerta kahteen vuoteen tai ainakin jättää ne väliin olympiavuonna eli joka neljäs vuosi. Mutta miksi! Katsojia riittää kuitenkin. Ja tosifanit katsovat myös NHL, KHL, AHL sun muut ottelut. Liput myy, kanavapaketit myy ja tarjonta varmasti vastaa kysyntää. Tai ainakin vastasi tähän asti. Jossain kohtaa tulee ainakin kysynnän puolella vastaan kipuraja. Niinkuin olemme jo saaneet lukea. Perheillä ei ole varaa jne. No nyt on lippujen hintoja laskettu. Jee. Ei pitäisi enää olla rahasta kiinni (no monella se voi olla edelleen, 4 lippua 155€ mutta entäs jos sinulla ei ole ketään, jonka kanssa liput jakaa...)!


Mutta miten tähän kaikkeen päädyttiin? Miksi liput oli aluksi (ja edelleen) niin kalliita? Iskikö ahneus? Ei, kuluja on 19 miljoonaa, kuten niin monesti olemme kuulleet. Sitten tehtiin järjettömän mahtava Leijona-kiertue useilla paikkakunnilla, siellä myytiin halpoja lippuja. No jepjep. Paljonkohan tuo suuri ja mahtava kiertue tuotti kuluja? Oliko se ihan tarpeellinen? Kahdella paikkakunnalla menin tapahtuman ohi, eikä siellä suuria yleisöjä sillä hetkellä näkynyt. Olisiko ollut fiksumpaa ja edullisempaa järjestää useilta paikkakunnilta Leijona-bussikuljetus johonkin tiettyyn peliin ostetun lipun hinnalla? Olisiko kisalipun hinta tuntunut niin pahalta, jos sillä sai kuljetuksenkin kaupan päälle. Leijona-bussissa. No tiedä häntä.


Sen minä vaan tiedän, että itse tapahtumajärjestämistä opiskelleena ensimmäinen asia budjetointiin liittyen on, että lipputulojen varaan ei saa laskea. Lähtökohtaisesti kaikki kulut pitää kattaa muulla ja myydyt liput on vain pelkkää profitia. Jääkiekkopiireissä on vissiin toisenlaiset opit. Siellä kulut oli tarkoitus kattaa lähes pelkillä lipputuloilla. Jokatapauksessa maku koko touhuun on mennyt. Vaikka saisin ilmaisen lipun, en sitä käyttäisi. Paitsi jos se on lippu finaaliin. Tai VIP-lippu kaikilla herkuilla. Ja kavereille kanssa. Ja ehkä joku priva fanitapaaminen joukkueen kanssa. Ja Mertarannan selostuskoppikin olis kiva nähdä... Hups, näin helpostiko se ahneus kuitenkin hiipii esiin? Ei, kyse on vaan kulujen kattamisesta. Maksaa se peliin menokin jotain, bussilla juna-asemalle, Z-junalla Pasilaan, syödäkin pitäis, ja ostaa fanisälää, vielä palata kotiinkin sitten pelin jälkeen.


Ehkä kuitenkin katson pelit jatkossakin kotisohvalta. Ja ohjelmaoppaan mukaiset Leijonien treenit 24/7:lta. Paitsi, että jäällä ei äskenkään ollut ketään. Lahjattomat treenaa. Se oppi on näemmä tuttu jääkiekkosektorillakin.

Oman elämänsä presidentti

Pikkasen alkaa pinna kiristää. Työnhaku jatkuu. Jo ties kuinka monetta kuukautta. En edes tiedä kuinka monta hakemusta on lähtenyt matkaan. Yllättävän harvasta tulee kutsua edes haastatteluun. Alan elää siinä uskossa, että sähköposti ei toimi. Nyt joku kauppatieteiden maisteri varmaan naureskelee partaansa, että ei ole tuokaan osannut vaan kirjoittaa hakemusta ja cv:tä. Väärin. Olen jopa käyttänyt kyseiset asiakirjat arvioitavana aika isolla köörillä asiantuntijoita. Ja tehnyt myös heidän esittämiä lisäyksiä ja korjauksia. Pitäisi siis olla ihan priimaa.


Niistä paikoista, joissa haastatteluun asti päästään, tulee sitten kieltäviä vastauksia mitä ihmeellisimmillä syillä. Hauskin on mielestäni väite liiasta pätevyydestä. Hei haloo, minun AMK-tutkintonikaan ei ole vielä valmis, miten ihmeessä maisterit ja tohtorit saavat töitä? Ja sitten on niitä paikkoja, joissa vaaditaan juurikin haetun tehtävän pitkäaikaista kokemusta. Se on sinällään ihan ymmärrettävää ja työnantajan kannalta turvallistakin. Mutta tässä kohtaa on syytä taas muistaa, että jos kaikki tekisivät samoin, ei muutaman kymmenen vuoden päästä meillä olisi enää työntekijöitä, koska kokemusta omaavat eläköityvät ja muut eivät ole koskaan kokemusta päässeet kerryttämään aiemman kokemuksen puuttuessa. Noin karrikoidusti ajatellen. Elinikäinen oppiminen my ass. Työnantajat haluavat valmiita kykyjä, joita ei tarvitse ohjata ja opettaa enää koskaan. Ikinä. Milloinkaan.


No okei, ei yleistetä. Mutta ajatelkaapa vaikka presidenttiä. Ei ensimmäiselle kaudelleen hakevalla presidentillä ole aiempaa kokemusta kyseisistä tehtävistä. Niihin tehtäviin opitaan, niistä muokataan itsensä näköisiä pelisääntöjen mukaan. Miksei kaikki saisi olla oman elämänsä presidenttejä? Pahin ongelma työmarkkinoilla on siis työnantajien korkeakoulumaailmastakin tuttu puuttuva kyky tunnistaa ja tunnustaa aiemmin hankittua osaamista ja kokemusta. Että jos olet tehnyt avoimen paikan tehtäväkuvauksen mukaisia töitä eri nimikkeellä toisessa yrityksessä, pitäisi se minusta ymmärtää. Mutta moni työnantaja ajattelee, että sinulla on kokemusta viestintäsihteerin tehtävistä vain kun työtodistuksessasi lukee toimenkuvana viestintäsihteeri.


Yritä tässä nyt sitten tehdä suomalaista työtä, kun ainoat työtarjoukset tulevat työttömuuskriisissä riutuvasta Espanjasta ja rakkaasta naapurimaastamme Ruotsista. Kummatkin on kuningaskuntia, mutta siellä sentään arvostetaan oman elämänsä presidenttejä. Varmaan myös verorahoja.