tiistai 29. toukokuuta 2012

Kiiltokuvien Suomi

Vaikka välillä olenkin hieman muutosvastainen, olen silti suhteellisen kyvykäs sopeutumaan muutoksiin. Ehkä se johtuu nopeasta kehityksestä päivittäisessä toimintaympäristössämme. Aikanani on siirrytty lankapuhelimista kännyköihin ja Skypeen, C-kaseteista iPodeihin ja Spotifyihin, kirjekavereista sosiaaliseen mediaan, markasta euroon ja niin edelleen. Voisi ajatella, että mikäs siinä. Kyllähän hyvään suuntaan tapahtuvien muutosten parissa oppii nopeastikin olemaan.

Mutta entäs ne huonot muutokset? Jollekin toki euro on edelleen markkaa huonompi ja toinen ei osaa tai halua käyttää tietokoneita. Ne on valintoja, tietoisia tai alitajuisia. Huonona muutoksena pidän enemmänkin yhteiskuntamme lisääntyvää väkivaltaisuutta. Viime viikonlopun tragedia Hyvinkäällä näin esimerkkinä. Vasta luettuani useita ihmettelyitä ja kummasteluita siitä miten tälläistä kauheaa voi tapahtua Suomessa, huomasin ettei uutinen sinällään hetkauttanut minua juuri lainkaan. Toki se on erittäin ikävää, mutta tälläistä nykyään tapahtuu. Ei pitäisi, ei saisi, mutta silti niin tapahtuu aina silloin tällöin. Näemmä.

Syytin itseäni kylmäksi, piittaamattomaksi ja julmaksi ihmiseksi. Mietin kuitenkin, miksi tuorein uutinen ei koskettanut minua niinkuin esimerkiksi viiden vuoden takainen Jokelan murhenäytelmä. Tai Kauhajoki. Tai naapurimaamme tapaus Utøyalla. Läheisiä tai tuttavia ei ollut missään näistä mukana, joten nekään eivät olleet ns. henkilökohtaisia tapahtumia. Ainut keksimäni syy reagoinnille tai sen puutteelle on se, että jollain tapaa tälläiset ikävät tapahtumat eivät enää yllätä. Ne ovat tiedostettu osa elämäämme, nykyaikaa ja nyky-yhteiskuntaa. Edelleen, näin ei saisi olla, enkä todella pidä sitä hyvänä asiana, mutta miksi kieltää totuutta. Se ei auta mitään, päinvastoin. Tuudittautuminen hyvinvointivaltio-kulissiin ja turvallisuuteen kääntyy vielä meitä vastaan. Tosiasiat on tunnistettava ja tunnustettava, jotta niihin voidaan puuttua. Vähän niinkuin päihdeongelmaisten kanssa, parantuminen voi alkaa vasta tunnustettuaan ongelman. Suomi tarvitsee nyt oman katkaisuhoitonsa.

Mielestäni Journalisti-lehden toimittaja Meri Valkama pohtii asioita aika hyvin blogissaan Yksittäistapausten maa. Miettikääpä ihan oikeasti, että "Väkilukuun suhteutettuna meillä tapetaan ihmisiä yhtä paljon kuin Itä-Balkanilla, Baltian maissa ja Itä-Euroopassa." Ei ole kauaakaan, kun katsoin jotain matkailuohjelmaa, jossa pääsanoma oli, että kyseisillä alueilla tapahtuu niin paljon ryöstöjä, raiskauksia ja murhia, ettei sinne kannata ainakaan yksin matkustella. Pitäisiköhän Suomestakin kertoa samaa ulkomaille? Jollain ihmeen konstilla tarina yksittäistapauksista menee kuitenkin muualla maailmassakin läpi, kun Suomi kerta toisensa jälkeen loistaa kärkipäässä kaiken maailman "paras maa" -tutkimuksissa ja kyselyissä. Onkohan Suomi ainut kiiltokuvan taakse piiloutuva maa, vai onko tässä kyse laajemmastakin ongelmasta, josta yhteisesti vaietaan? Tai oikeastaan pitäisi kysyä, miksi siitä vaietaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti