Blogilla uusi koti...

Rakkaat lueskelijat. Koska minulla on nyt omat kotisivut, on myös blogini siirtynyt sinne. Toivottavasti sinä seuraat perässä.

http://www.susannanorja.fi/

Kutsumusammattina hoitoala, ainakin harjoittelun ajan...

Vanhuspalvelulaki on jotenkin niin absurdi tämän hetkisenä esityksenään, ettei siihen voi oikein edes mitään fiksua sanoa. Lakiin pitäisi sen mukaan kirjata hoitajien määrä. Lakiin. Eli siis "pakkoa tapahtua näin"-kirjaan. Jos oikein olen ymmärtänyt, on jo tälläkin hetkellä pulaa hoitajista. Mistä ihmeestä hoitajia saadaan lisää? Ja vielä suurempi kysymys on, että millä rahalla? Kyllä hoitajien määrällinen lisääminen tarkoittaa myös aika suurta rahallista satsausta, joihin kunnilla ei välttämättä ole varaa. Mitä jos hoitajia ei rahasta tai muusta syystä saada lisää niin, että määräpakote täyttyy? Silloin rikotaan lakia. Kuka on vastuussa? Mikä on rangaistus? Sillä kyllähän lain rikkomisesta yleensä seuraa rangaistus. Ymmärrän kyllä, että ihanteellinen tavoite voisi olla joku tietty määrä, mutta eihän sellaista voi lakiin kirjata. Raha se vaan valitettavasti on joka ratkaisee. Ei hoitajatkaan pyhällä hengellä töitään tee, vaikka useat kutsumusammattissaan ovatkin.

Kutsumusammattina hoitoalan työt ihan yleisesti ottaen ei enää ehkä ole niin yleinen mitä ennen vanhaan. On minusta aika huolestuttavaa, että kovin moni hoitoalalle kouluttautunut nuori aikuinen ei lopulta päädykään oman alansa töihin. Ei sillä, etteikö töitä olisi tarjolla, mutta kun he ovat tajunneet nostavansa isomman palkkapussin esimerkiksi kaupan kassalta. No, ei ehkä suurista summaeroistakaan ole kyse, mutta kun vertailussa katsotaan samalla työn vaativuutta ja rankkuutta, heilahtaa vaaka helposti siihen työhön, josta saman rahan saa helpommalla. Onko tämä suuntaus mielestänne oikea? (Ei se, että ihmiset menevät helpomman työn perässä...se on täysin normaalia nyky-yhteiskunnassa, eikä siitä saa ihmisiä syyllistää.) Pitäisikö ehkä pyrkiä sellaiseen palkkakehitykseen alalla, jossa tekijöitä kipeästi kaivataan, että ihmiset myös viihtyisivät niissä töissä. Ei ihmisiä töihin saa vain sanomalla, että tekijöitä tarvitaan jos ei samalla ole tarjota kilpailukykyistä palkkaa.

Kyllä minuakin hieman ihmetytti, että nyt jo 30-vuotta perushoitajana työskennellyt äitini sai huonompaa palkkaa fyysisesti rankasta 3-vuorotyöstään sairaalan ensiavussa, kuin minä parikymppisenä kouluttamattomana nuorena teleoperaattorin puhelinasiakaspalvelussa, jossa istuin tietokoneen ääressä juttelemassa ihmisten kanssa päässä nököttäviini luureihin. Kyllä niitä ihmisten v***uiluja ja haukkuja pystyi kuuntelemaan mukavassa toimistossa puhelinyhteyden takaa turvallisin mielin. Äitini työssä vastaan tulee kuitenkin väkivaltaisia ihmisiä, huumeneuloja ja verikosketuksia. Koko ajan saa olla pelko persiin alla, milloin joku hullu käy päälle, tai koska onkin saanut tartunnan jonkun narkkarin piikeistä. Ja millä palkalla?! En yhtään ihmettele, ettei sellainen työ nuoria varsinaisesti houkuttele.

Yksi olennainen seikka hoitoalan houkuttavuudessa on myös opiskeluaikojen tapahtumat. Ammattikorkeakoulututkintoon kuuluu työharjoittelu, jossa varsinaista työtä tehdään ohjattuna ja sitä kautta opitaan paremmin käytännön työhön. Koko ajan harjoittelussa ei kuitenkaan ohjaaja seuraa silmä kovana, vaan paljon tehdään myös itsenäistä työtä, ja samaa työtä, mitä työntekijätkin tekevät. Ainakin omassa korkeakoulussani hoitoalan opiskelijat ovat olleet närkästyneitä siitä, että samalla kun he suorittavat esimerkiksi paikallisessa sairaalassa pakollisia palkattomia harjoitteluitaan, saattaa heidän ystävänsä muulta opintolinjalta käydä palkallisessa harjoittelussa haluamassaan yrityksessä vaikkapa toisella paikkakunnalla. Hoitoalalla harjoittelijat tekevät työtä, jota ilman ei pärjättäisi. Voin varmuudella sanoa, että esimerkiksi Jyväskylässä keskussairaala ei pärjäisi ilman harjoittelijoiden työpanosta. Sitten valmistuttuaan nämä entiset opiskelijat toteavat, ettei se työ ole sen arvoista että kannattaisi hakeutua alan töihin, ja painuvat muihin hommiin. Tässä kohtaa koulutus meni hukkaan, eikä hoitoalakaan hyötynyt pitkäaikaisesti. Toki ne harjoittelut tuovat hetken helpotuksen, ja etenkin kun niitä harjoittelijoita tulee jatkuvalla syötöllä. Mutta entäs sitten kun valmistuneet eivät näihin töihin lähde, ja siellä nyt olevat eläköityvät. Kuka sitten työt tekee?Pelkillä harjoittelijoillako pärjätään?

Kumartelua kahteen suuntaan...

Eilen kun kai sitten virallisesti aloitin kuntavaalikampanjoinnin avaamalla Facebook-sivuston, alkoi ihmisiltä kivasti tipahdella viestejä ideoineen ja ehdotuksineen siitä, mitä Lahdessa pitäisi tehdä ja mitä koko maassamme pitäisi tehdä. Palataan niihin aiheiisin vielä myöhemmin.

Vanhuspalvelulaki on nyt se juttu mikä puhututtaa. Yleisesti moititaan lakiesityksen henkilöstön määrään perustuvia ehtoja ja ilmeisesti myös aiheesta. Toimintaterapeuttiystäväni avautui aiheesta näin: "Omassa työyksikössäni vaadittu 0,7 tarkoittaa sitä, että hoitajia pitää palkata sairaalaan ja meidän kotihoidon tiimistä lähtisi 5 paikkaa pois! Risikon ajamana lain piti satsata kotihoitoon, kun nyt esitystä ajava ministeri painottaa pitkäaikaishoitoon. Terminä pitkäaikaishoito on huono, koska esim. palvelutalot eivät siihe kuulu ja paikkoina ne ovat sellaisia, missä ihminen hoidetaan loppuun saakka, toisin sanoen PITKÄÄN." Ei se kauhean fiksulta kuulosta näin äkkiseltään.

Menemättä tällä kertaa syvemmälle itse lakiesitykseen, tuli mieleeni tässäkin keskustelussa moitteet siitä, miten kuntavaalien (tai milloin minkäkin vaalien) alla esityksiä valtionkin tasolla tehdään vokotellen äänestäjiä omalle puolueelle. Sitä pohdintaa tapahtuuko oikeasti näin, on turha käydä. Tuskin kukaan ministeri on pestiinsä astunut vain promotakseen omaa puoluetta. Näin ainakin vakaasti toivon. Toki on siitä aina etua omalle egolle, jos päätöksiä tehdään oman puolueen tavotteiden mukaisesti. Ja jos ministerinä toimii puolueiden puheenjohtajia, on oman puolueen nostatus aivan varmasti yksi ministereiden henkilökohtaisista tavotteista.

Mutta oletteko koskaan miettineet, olisiko esitykset ja päätökset erilaisia, jos ministerin saappaisiin astuessaan hallituksen jäseniltä presidentin tapaan vaadittaisiin sitoutumattomuutta ja luopumista puolueensa jäsenkirjasta? Toimisiko hallitus silloin enemmän Suomen etuja tavoitellen, kun takaraivossa ei huutaisi vaatimukset siitä, mitä tulee saada aikaiseksi, jotta puolue on tyytyväinen. Aina ei puolueen ajama asia ole välttämättä se paras ratkaisu Suomelle. Kun sitoutumaton hallitus työskentelisi vain ja ainoastaan Suomelle, ei energiaa ja aikaa tuhlaantuisi kahteen suuntaan kumartelulle.

Kuka siivoaisi paremmin ympäristöä kuin tapahtumajärjestäjä?

Taannoin harmittelinkin jo Facebookissa tapahtumajärjestäjiin kohdistuvia syytöksiä ympäristön roskaamisesta, vaikka tosiasiahan on, että järjestäjät siivoavat ympäristön tarkoissa aikarajoissa aiempaa puhtaampaan kuntoon. Harmittelen asiaa edelleen.

Itse monissa tapahtumissa työskennelleenä, niitä järjestäneenä ja alaa opiskelleena voin kertoa tietäväni yhtä sun toista tapahtumiin liittyen. Kun tapahtumaa ollaan järjestämässä, tulee hakea useita eri lupia eri viranomaisilta. Usein ympäristöön liittyen luvissa tosiaan mainitaan joku tietty päivämäärä ja kellonaika, mihin mennessä jälkisiivous on suoritettava. Niinkuin kaikissa rikkomuksissa on tapana, on tiedossa sakko, jos järjestäjä ei toimi luvassa sovitulla tavalla. Jos esimerkiksi konsertti on sovittu melun vuoksi loppuvaksi klo 23 ja konsertti kestääkin klo 24 asti, on järjestäjälle tiedossa aika mojova lasku maksettavakseen. Huhu kertoo, että taannoin Helsingissäkin konsertoinut Bruce Springsteen venytti koko kiertueensa keikkojen kestot yli järjestäjien hankkimien aikarajojen ja lupautui itse sakkojen maksajaksi. Järjestäjälle 100 000 euron ylimääräinen potti voi jo tehdä ilkeän loven lompakkoon, sillä harvemmin aikarajan ylitys kuitenkaan lisätuloja tuo mukanaan. Brucen lomakosta en osaa sanoa...

Samalla lailla tapahtumien jälkeiseen siivoukseen annetun ajan ylittyessä on järjestäjälle tiedossa sakko. Ei ehkä yhtä suuri kuin edellä mainitussa esimerkissä, mutta ylimääräinen kulu se on joka tapauksessa, oli hinta mikä tahansa. Tämän kustannuksen "pelossa" järjestäjät organisoivatkin siivouksen erinomaisesti. Homma hoidetaan ajoissa, eikä roskaakaan jätetä jäljelle, ettei kukaan pääsisi sanomaan, ettei siivousta ole suoritettu kunnolla. Samalla siis putsataan roskat niiltäkin osin, mitä ympäristössä lojui jo kauan ennen tapahtumaa. Tapahtumat ovat osittain aika suuria ympäristötekoja nimenomaan positiivisessa mielessä. Hetken rasitus hyvittyy moninkertaisesti jälkikäteen. Toki niitäkin tapahtumia ikävä kyllä järjestetään, joissa ei edes asian mukaisia lupia ole haettu, eikä siivouksesta tai yleisestä järjestyksestäkään sen kummemmin piitata. Onneksi nämä ovat kuitenkin vähenemässä määrin olevia tapauksia.

Mutta mitä tekee normaali kaduntallaaja, jolla energia riittää mollaamaan näitä ympäristön supersiivoajia ennenkuin he ovat ehtineet tapahtumastaan saada edes yleisöä pois saatika aloittamaan alueen purkamista ja siivousta? Hän ottaa bussia odotellessaan röökiaskistaan viimeisen savukkeen ja sytyttää sen samalla kun yrittää tunkea tyhjäksi jäänyttä askiaan pysäkillä seisovaan jäteastiaan. Aski putoaa maahan eikä hän jaksa sitä noukkia kokeillakseen sen tunkemista roskikseen uudelleen. Samassa rytäkässä maahan tipahtaa edellisen matkustajan roskakorin reunalle jättämä tyhjä purkkapussi. Bussin saapuessa hän heittää myös lopun savukkeestaan askin ja purkkapussin seuraksi kadulle. Kaivaessaan kolikoita taskustaan, häneltä putoaa maahan vielä eilisen kauppareissun kuitti. Neljä roskaa muutamassa minuutissa. Ja kukaan ei valita. Eikä kukaan korjaa jälkiä. Paitsi ne nohevat työntekijät, jotka roskapussia pysäkillä vaihtaessaan viitsivät kerätä matkaan myös kadulle pudonneet roskat. Ja sekin on hyvä, mutta missä on yksittäisen ihmisen vastuu ja teot?

Presidentti Sauli Niinistönkin kannustama Roska päivässä -liike haastaa ihmiset keräämään yhden roskan päivässä. Jos jokainen Suomen kansalainen näin tekisi, tarkottaisi se vajaata 5 miljoonaa roskaa päivässä (kun lasketaan pois vauvat yms). Eihän roskat riittäisi moneksikaan viikoksi sillä tahdilla, mutta jos edes huolehdittaisiin omat roskat asiaan kuuluvasti jätesäiliöihin, joita kaupunkialueellakin on lähes joka kadun kulmassa, niin olisi ympäristöllä puhtaammat oltavat ja ihmisillä parempi mieli (ja omatunto). Tiesittekö, että Suomessakin voi yksityinen henkilö saada 50 euron rikesakon roskaamisesta? 0,20 euron tikkarille voikin siis helposti tulla hintaa 50,20 euroa, jos käärepaperit heittää piittaamattomasti maahan. Se on aika paljon se. Toistaiseksi en kuitenkaan tiedä ketään, joka roskaamisesta rikesakkoa olisi saanut. Jos vain valvojia (eli sakottajia) löytyisi tarpeeksi, asuisi pian meissä jokaisessa pieni tapahtumajärjestäjä jälkensä siivoten.

Autoton keskusta Lahdesta... Maybe not!

Lahden suunnittelema Toriparkki on jostain syystä pyörinyt mielessäni muutamien päivien ajan. Ja olihan se aihe päässyt taas pinnalle muutenkin. Ensin en ymmärtänyt yhtään, miksi sellainenkin lisäparkki pitäisi keskustaan rakentaa. Ainakaan allekirjoittaneella ei koskaan ole ollut ongelmaa löytää keskustasta paikkaa autolle kävelyetäisyydeltä kohteesta, johon olen menossa. Parkkitalojakin keskustasta löytyy useita, muutamia ilmaisiakin, kuten Anttilan ja Kauppakeskus Sykkeen parkkihallit. Yleensä nämäkin hallit loistavat lähes tyhjyyttään. Varmaan siksi, että ne ovat jo liian kaukana ytimestä. Ihmiset eivät jaksa kävellä muutamaa sataa metriä, vaikka se olisikin kyllä oikein hyvää terveyttä edistävää hyötyliikuntaa.

Joka tapauksessa asiaan. Muutamien vuosien kirjoitteluita Toriparkkia kohtaan nyt nopeasti selanneena huomaan, että parkissa on ideaa. Autoja saadaan pois kaduilta ihan keskustassa ja sitä kautta yrityksille jopa lisätiloja. Ainakin uskoisin ja toivoisin vakaasti, että esimerkiksi ravintola- ja kahvilayrittäjät saisivat ottaa kesästä kaiken ilon irti rakentamalla houkuttelevia ja tilavia terasseja (minua harmittaa edelleen suuresti, että ravintola Mamma Marian hieno terassi jouduttiin purkamaan). Ehkäpä keskustaa saataisiin myös hieman vihreämmäksi ja vehreämmäksi lisäistutuksilla. Torin ympäristö rauhotettaisiin jatkuvalta liikenteeltä, ja sinne tulisi viihtyisiä levähdyspaikkoja ja muutakin elämää torimyyjien joukoksi. Nyt torilla ei ole oikeastaan mitään viihtyisää, jos muovisin kalustein varusteltuja torikahviloita ei lueta mukaan (no on siellä joillain jo vähän kivempiakin kalusteita).

Jossain oli esitetty, että Aleksista pitäisi tehdä kävelykatu. Miksi, kysyn minä. Aleksi on ensinnäkin hirmuisen levä ja pitkä katu. Ei se toimisi tehokkaana kävelykatuna, niinkuin esimerkiksi Jyväskylässä Kauppakatu on. Tyhjänähän täällä on jo torikin, niin miksi kävelylle tarvittaisiin noin paljon lisätilaa, en ymmärrä. Lahtea ei ole rakennettu kävelykatukaupungiksi vaan alunperinkin se on suunniteltu isoksi ja väljäksi. Mikä on sinänsä hyvä. Täällä yrityksen ei menestyäkseen tarvitse sijaita juuri tietyn kadun varressa. Kävelykaukaupungeissa etusijan saavat juuri ne liikkeet, jotka paikan ovat kävelykadun tiukasta läheisyydestä saaneet. En toki sano, ettäkö muut yritykset eivät esimerkiksi Jyväskylässä menestyisi, mutta varmasti kävelykadun liikkeet saavat enemmän lisämyyntiä ohikulkijoiden piipahtelusta kuin ne, jotka ovat muutaman korttelin takana piilossa.

Jos kävelykatua kuitenkin Rautatienkadun pätkän lisäksi halutaan, olisin ainakin itse sitä mieltä, että sen paikka olisi Vapaudenkadulla Mariankadun risteyksestä Vesijärvenkadun risteykseen. Tämä pätkä yhdistäisi torin ja nykyisen kävelykadun. Lisäksi kyseisellä kadun pätkällä on useita ravintoloita, jotka voisivat rakentaa niitä aiemmin mainittuja terasseja kadulle. Keski-Euroopan tyyliin. Nämä terassit voisivat olla kiinteitä ja ns. käytössä myös talvisin. Silloin ravintola itse järjestäisi terassille tuhkakupit sun muut, eikä tupakoitsijat heittelisi tumppejaan minne sattuu kadulla toikkaroidessaan.

Ne parkkipaikat, joita tällä muutoksella menetettäisiin, löytyisivät jatkossa Toriparkista. Syytä on kuitenkin jättää keskustaan myös katuvarsipaikkoja, sillä pikaisilla käynneillä on sangen veemäistä ajaa auto parkkihalliin, koska se vie enemmän aikaa kuin pyrähdys johonkin liikkeeseen. Ja jäisihän katuvarsipaikkoja Vaparin alkupäähän, Mariankadulle yms. Täällä pysäköinti voisi olla jopa ilmaista niitä lyhyitä käyntejä varten. Esimerkiksi 30-60 minuutin kiekkopaikat sopisivat hyvin. Pitempiakainen parkki kun löytyisi maksullisena siitä torin alakerrasta.

Jotta myös torin toinen puoli saataisiin siellä sijaitseville yrityksille suotuisammaksi, sijoittaisin bussiliikenteen kokonaan Aleksille. Ne bussit, jotka nyt ajavat Vapaudenkatua ja pysähtyvät torilla, ajaisivatkin Aleksia ja pysäkit olisivat vastapäätä torin puoleisia pysäkkejä. Näin bussia odottelevat ihmiset saattaisivat pikaisesti poiketa liikkeissä Aleksin varrella, vaikka muuten eivät sitä tekisi odottaessaan bussia tyhjällä torilla. Muu autoliikenne ohjattaisiin Rauhankadun ja Vesijärven kadun risteyksistä kulkemaan muuta kautta. En usko, että keskustan muut, hieman pienemmät kadut rasittuisi tälläisestä muutoksesta kovinkaan paljon. Ne kiireisimmät läpiajajat, jotka tälläkin hetkellä painavat kaasua torin laitakaduilla siirtyisivät ajan mittaan kyllä hakemaan reittejään kauemmaksi ydinkeskustasta huomatessaan kapeiden keskustakatujen olevan varsin hitaita heidän tarpeilleen.

Kannatan kyllä Toriparkkia, mutta sen hintatason on myös oltava kohdillaan sen käyttäjälle. Kallis, tyhjä parkkihalli ei ole autoilijan eikä kaupungin etu, eikä varsinkaan sen liepeillä olevien yritysten etu. Autottomaksi ei koko keskustaa tulla koskaan saamaan, eikä siihen tule pyrkiäkään näin laajalti levittyneessä kaupungissa.

Kuuma peruna: kilometrikorvaus

Kuuma, kuumempi, kuumis on keskustelu kilometreistä ja niiden korvauksista. Jonkun mielestä on oikein leikata tälläisestä kreikkalaistyyppisestä verovapaasta tulosta roimasti, väittääpä joku kilometrikorvauksilla rikastuvankin. Sitten taas kolikon kääntöpuolella on työntekijä ja hänen omistama auto, josta suurimman hyödyn saa kuitenkin työnantaja.

Esityksenä on pudottaa kaikkia koskeva korvaus 0,45 eurosta 0,43 euroon. Ja se on ihan fine. Putosihan se jo aiemmin 0,46 eurosta nykyiselleen, ja on joskus aiemmin oltu matalammissakin korvauksissa. Uusinta uutta on esitys siitä, että yli 15 000 kilometrin jälkeen korvaus putoaa 0,25 euroon. Koko muutoksella säästöjä tulisi Helsingin Sanomien mukaan 45-70 miljoonaa vuodessa.

Keskustan puheenjohtaja Juha Sipilä veistelee asiasta blogissaan hyvin: suunnitellut leikkaukset toteutuessaan syövät pohjaa yrittäjyydeltä. Mielestäni myös ahkeruudelta ja yritteliäisyydeltä, moni "myyntimies" kun on palkollisena isossa firmassa, jossa tavoitteet on kovat ja vain positiivinen tulos ratkaisee. Sipilä kirjoittaa myös uhkakuvasta, jossa korvausten laskiessa toimeliaisuus vähenee, ja näkyy heti muiden verotulojen putoamisena. Eli mikähän sitten on se lopullinen säästö? Erityisesti minua kismittää se, että suurimmat leikkaukset kohdistetaan niihin harvoihin, jotka joutuvat ajamaan paljon. Reilumpaa olisi pudottaa korvaus kaikilta suoraan 0,40 euroon, siellähän se on joskus ollutkin.

Pitää myös muistaa, että uudet autot ovat vähäpäästöisempiä ja kuluttavat vähemmän, ja näin ollen kilometrikorvauksetkin kantavat pidemmälle, niinkuin Helsingin Vihreiden puheenjohtaja Hannu Oskala ottaa asiaa esiin blogissaan. Asiat eivät aina ole yhtä mustavalkoisia. Taloussanomat kirjoittaa taannoisessa artikkelissaan: "Uusi auto on päästöiltään puhtaampi hankinta, mutta jokaisen auton valmistus rasittaa ympäristöä. Esimerkiksi hybridiautojen akku- ja sähkömoottoritekniikassa käytetään harvinaisia maametalleja, jotka ovat muuttumassa yhä harvinaisemmiksi sähköautoilun kasvaessa. Käytetty auto saastuttaa kulkiessaan enemmän. Silti sen ympäristöä rasittava kokonaisvaikutus laskee suhteellisesti aina siihen saakka, kunnes se on loppuun ajettu ja käyttöarvoltaan lopussa." Olen tässä itsekin kahden vaiheilla. Jatkaako 11-vuotiaalla vai hankkiako uusi. Tätä pohdintaa kävin jo aiemmassa kirjoituksessani, joten en enää palaa siihen.

Kaikki firmat eivät valitettavasti tarjoa työntekijöilleen työsuhdeautoa. Työnkuva voi kuitenkin vaatia autolla ajamista ympäri Suomen, päivittäin, paljon. Ei työntekijän kannata ostaa uutta, kallista mutta vähän kuluttavaa autoa jos autoa eniten käytetään työnteossa eikä niinkään vapaa-ajalla, jolloin työnantaja saa kalliista autosta suurimman hyödyn ja on myös ns. syyllinen auton kulumiseen ja arvon alenemiseen, niinkuin Taloussanomissa asiaa kommentoidaan.

Katsellessani verohallinnon tilastoja (ennakkotiedot) vuodelta 2011, ihmetyttää se, ettei kukaan ole takertunut vielä verovapaisiin päivärahatuloihin. Jos Oskala kirjoitti blogissaan, ettei veronmaksajien tarvitse maksaa kenenkään Mersulla päristelyä, niin ei kyllä mielestäni kenenkään hanhenmaksapallerolounaitakaan. Osapäiväraha on nyt 16 euroa. Kyllä 6-10 tunnin työpäivän pärjää yhdellä ruokailullakin, jos on syönyt hyvän aamiaisen lähtiessään ja syö jälleen kotiin palatessaan. Ja missä ihmeessä esimerkiksi lounaan hinta on 16 euroa? Ei toiselle paikkakunnalle matkustaminen tarkoita sitä, että lounaspaikaksi on valittava gourmet-ravintola. Ja onhan toimistotyössäkin ihmisillä 8 tunnin päivän aikana vain yksi ruokatauko, ja työpaikan ja kodin väliset matka-ajat voivat hyvinkin venyttää päivän pituuden jopa 10 tuntiin. Onko se sitten tasa-arvoa, että se kenen tehtäväksi tuli matkustaa naapuripitäjään päiväksi saa 16 euroa ylimääräistä verrattuna siihen, kenen piti jäädä toimistolle tietokonetta naputtamaan? Taitaisi osua päivärahoihin puuttuminen liian monen päättäjänkin nilkkaan, joten annetaan tämän verovapaan tulon olla rauhassa ja otetaan mieluummin niiltä muilta.

Autoa mä metsästän...

Asunto on sijoitus. Sen arvo ei koskaan laske. Tai no kaiken aikaahan liikettä tapahtuu ylös ja alas, mutta mitään radikaalia tuskin lyhyessä ajassa tapahtuu. Tai pitkässäkään. Hyvällä alueella sjaitsevan asunnon arvo saattaa jopa kasvaa kasvamistaan. Ja asunnolle on aina tarve. Jos ei itsellä, niin jollakulla toisella. Asunnosta saa lähestulkoon aina omansa pois, ja voipa asuntobusineksellä ihan tienatakin. 


Auto sen sijaan ei ole sijoitus (tai on, ja vakaa, ei hievahdakaan, vetää perässään vaan pankkilainaa). Sen arvo uutenakin laskee välittömästi silminnähden kun ajat sen liikkeestä ulos. Vaikka mittarissa olisikin vain muutama sata ajettua kilometriä, on se silti käytetty auto, eikä siitä enää saa samaa hintaa kuin hetki sitten ostaessasi sen. Ja käytetyt autot... Pikkuvikoja siellä sun täällä, aina korjausta tai pientä laittoa vailla. Sitten on vuosittaiset katsastukset ja taas on huollon paikka. Vakuutukset ja verot ei sentään ole uuden auton suuruisia, mutta se ei lopulta paljoa mieltä lämmitä. Halpa auto ei olekaan niin halpa kaikkine kuluineen. Suuresta bensan kulutuksesta puhumattakaan. Mikä siis ratkaisuksi? 


Minulla on vanha auto. 11-vuotias Pökötti. Käytettynä ostettu ja juurikin jotain pientä vikaa aina. Bensaa se rohmuaa enemmänkuin ehtii syöttämään. Samoin öljyä. Jos en tarvitsisi autoa, luopuisin siitä tai pitäisin tilanteen nykyisellään. Mutta nythän tilanne on se, että uudessa työssäni joudun ajamaan ympäri Suomen, eikä Pösö ensinnäkään vakuuta minua sitä ajatellessa kestävyydeltään, turvallisuudeltaan eikä kustannuksiltaan. Uutta autoa en kuitenkaan osta, koska se nyt vaan tuntuu niin turhalta. Jossain vaiheessa sekin on taas vanha ja vaihto edessä... Ikuinen kierre taattu. Ja kun takataskusta ei kymppitonneja löydy hirveän montaa, olisi lainaa otettava. Uutta käytettyäkään en ihan heti lähtisi ostamaan. Mistä niistä tietää mitä vikoja taas tulee vastaan. Ja jos yhtään parempaa käytettyä autoa halajaa, pitää siitä taas maksella jo sen verran enemmän, että melkein voisi harkita sittenkin sitä uutta autoa.


Parhain kaikista olisi työsuhdeauto, tai leasing-auto työn kautta. Mutta tällä hetkellä ei ainakaan minun kohdallani mahdollista. Ystäväni Google kuitenkin osasi kertoa, että leasing-autoja on tarjolla myös yksityisille. Onhan ne kalliita ja interwebin kaikkitietävät keskustelupalstatkin pursuavat laskelmia ja informaatiota siitä, miten lopulta oman auton ostaminen ja omistaminen tulee edullisemmaksi. Monissa palveluissa on leasing-sopimus rajattu samalla aikaan ja matkaan. Esim. 36kk ja 30 000km. Ja tuossa 36 kuussa ei saa ajaa enempää kuin tuon mainitun kilometrimäärän. Ei hyvä sekään, kilometrejä kun varmasti kertyisi enemmän niin mitäs sitten tehdään... Otetaan fillari alle ja painellaan tois puol jokkee? Ei ehkä.


Löysin toisen rakkaan ystäväni S-ryhmän (se eka oli Google) Automaa-ketjulta Uusi auto vuodeksi-kampanjan. Ensin tyrmäsin hintojen vuoksi. Ja vähän autojenkin. Mutta tällä hetkellä näyttäis siltä, että voisin helpostikin tuohon palveluun tarttua. Vuoden päästä voin sitten lopettaa koko touhun, lunastaa auton omaksi tai vaihtaa sopimukseen uuden auton. Ei katsastus- tai huoltokuluja. Verot ja vakuutukset toki kuuluu kaikkiin vaihtoehtoihin lisämaksuna, joten sitä nyt on aivan turha edes pohtia. Mutta olisipa uusi, turvallinen ja toimiva, vähän kuluttava ja jopa ympäristöystävällisempi auto alla. Uskon ihan vakaasti asiaa harkittuani ja laskettuani ja tiedusteltuani kaiken mahdollisen Automaalta, että pelkästään polttoainekustannuksissa nykyiseen verrattuna säästän niin, että "Uusi auto vuodeksi" tulee edullisemmaksi. Toki, onhan se vanha autokin tuossa vielä kuluineen (vakuutukset, verot, pikku viat, yms), mutta siitä saa joku ihan kelpo auton halvalla vaikkapa kaupunkikäyttöön. Ja ei niin hätä, vaikkei heti menisikään...


Syy tälle kirjoitukselle: kerro onko sinulla kokemuksia yksityisleasingista tai jopa Automaan Uusi auto vuodeksi-palvelusta, ja vakuuta minut miksi minun pitää tai ei pidä tehdä edellä kuvailemallani tavalla. Kiitos. Päätökseen vaikuttavalle kommentille tarjoan lounaan valitsemassasi paikassa. Kommentit tulevat vain omaan käyttööni, eivätkä näy muille.